Joutilaasta olosta joulunodotukseen

Olen kotona taas. Maa on valkoisenaan lumesta, pakkasta aamulla 12 astetta ja autonovet jäätyneet kiinni ja rivissä hoitamattomia terveydenhuolto-, pankki-, työ- ja harrastusasioita jouluhäslingin lisäksi.

Viimeiset päivät Intiassa olin jo aika valmis kotiin. Delhissä otin riksan ja ajoin Punaisen linnoituksen luokse. Aika sikamaisen isoksi havaitsin ja totesin, ettei minun sinne pakko ole mennä. Samalla matkalla poikkesin myös Intian suurimmalle moskeijalle. Onhan näitä nähty, ajattelin ja suunnistin hotellille ja sitä kautta shoppailemaan kirjakauppoihin ja paikallisen basaarin kautta myös ihan oikeisiin kauppoihin, joissa ilokseni oli kiinteät hinnat. Sai siis keskittyä muuhunkin kuin siihen iänikuiseen tinkimiseen. Tinkimisessä en ollut oikein loistava ja niinpä minulla onkin matkamuistoina mm. t-paitoja ja vauvanvaatteita, joita ei ollut edes tarkoitus ostaa ja ajattelin heittää sellaisia alle neljäsosan hintoja, etten uskonut kauppoja syntyvän. Kahdensadan rupian asemasta heitin hinnaksi 50 tai 30 ja aioin kävellä tieheni, mutta kauppiaat juoksivatkin perään kiukkuisennäköisenä ja suostuivat surkeaan tarjoukseeni. Eipä siinä sitten 44 sentin t-paitakaupoissa enää viitsinyt perääntyäkään. Sama taktiikka toimi enimmäkseen myös riksoissa - paitsi tietenkin viimeisellä matkaosuudella, jossa erehdyin maksamaan reilun ylihinnan hotellin kautta varaamastani taksista, joka vielä lentoasemalla kyseli omia tippejä lisää sovittuun hintaan. Onneksi rupiat rupesivat siinä vaiheessa olemaan niin lopuillaan, ettei oikein sopivaa tippirahaa enää löytynyt. Onnistuin vielä viimeisillä rahoillani saamaan kahvin ja sämpylän Delhin lentoaseman kahviosta.

Kotiin on aina ihana palata ja nyt osaa taas hetken nauttia kolisemattomista busseista, täsmällisistä hinnoista, raikkaasta ilmasta, kuumasta suihkusta. Mutta Suomen hinnat olivat taas järkytys. Helsingistä Uuteenkaupunkiin bussilla maksoin enemmän kuin lentomatkasta Saigon-Bangkok ja sillä hinnalla, jolla matkasin taksilla pari kilometriä, matkasin Intian junilla pari tuhatta kilometriä. Ja ne viisi banaania ruokakaupassa maksoivat viisitoistakertaisesti sen, mitä Intiassa.

Kannattiko lähteä kauas ja pitkäksi aikaa? Aivan varmasti, vaikka nyt tuntuukin aika väsyneeltä ja siltä, että pään muistikortti on liian täynnä. Vanhojen kulttuurien maissa on aina oma viehätyksensä ja reppureissaaja näkee ja kokee maan aivan eri tavalla kuin tavallisella viikon parin turistireissullani olen kokenut. Maisemat olivat upeita, ihmiset ja heidän arkensa kiinnostavia, nähtävyydet usein hengästyttävän hienoja. Ja laulujen lunnaat? Ne eivät todellakaan olleet kalliita. Olen normaaliin täällä asumiseen käyttänyt kahdessa vuorokaudessa jo rahasumman, jolla Intiassa matkustin, asuin halvoissa majataloissa ja ruokailin kolmesti päivässä noin kaksi viikkoa. Tämä all-inclusive-matkailun täydellinen vastakohta sopii minulle oikein hyvin, vaikka joskus illan pimeydessä, vesisateessa ilman majapaikkaa saattoikin lievä uskon puute iskeä kimppuun.

Matkailu avartaa ainakin ajatusmaailmaa. Matkan tärkeimmät asiat lienevät kuitenkin kaikki ne, joita päässä on tapahtunut kaiken tämän näkemisen ja kokemisen aikana. Yksin matkatessa ehtii nimittäin ajatella hirveän paljon enemmän kuin kotona ja arjen rumbassa. Ja temppelin hiljaisuudessa, viidakon suhinassa tai autiomaan autiudessa herää mieleen sanoja, joita siellä ei yleensä liiku. Onkohan se kuitenkin niin, että matkat kauas ja kauemmas ovat sittenkin vain matkoja hyvin lähelle, omaan itseensä? Jo se, että uskalsin lähteä ja pääsin kunnialla takaisin on minulle valtavan suuri asia, ehkäpä se kaikkein tärkein...

Tuhansien riisipeltohehtaarien jälkeen ainakin riisipuuro jouluaattona maistuu tänä vuonna erilaiselta kuin edellisessä elämässäni. Ajassa ennen Aasiaa.

Tarunhohtoinen Taj Mahal

Matkani suunnitteluvaiheessa katselin karttaa ja mielenkiintoisia paikkoja ja ajattelin, että Angkor olisi hieno aloituspaikka matkalleni ja Taj Mahal kruunaisi sitten matkan lopun. Eilisaamuna olin sitten jo ennen auringonnousua jonossa menossa Taj Mahalille ja sainkin nähdä sen kohoavan aamu-usvasta ja kuvastuvan hiljaisten suihkulähteiden veteen. Hiukan harmitti, kun ei ihan kaikessa rauhassa saanut katsella ja nautiskella, kun koko ajan tunki joku opastamaan, missä olisivat parhaat kuvauspaikat. Näitä oppaita väistellessä kului hienoa auringonnousuaikaa aivan hukkaan, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli kyllä hieno. Kaikki se, mitä on sanottu Taj Mahalin kauneudesta ja sen upeasta arkkitehtuurista pitää tosiaan paikkansa. Rakennus itsessään sisältäpäin ei ollut mielestäni niin ihmeellinen, mutta ulkoapäin kokonaisuus oli sanalla sanoen uskomattoman upea. Kannatti niellä hehtolitroittain pölyä matkalla Jaisalmerista Jaipuriin ja ottaa junan sijasta aamubussi Agraan, joten olin levännyt yön hyvin matkani kalleimmassa hotellissa ja ihaillut huoneeni ikkunasta avautuvaa maisemaa Taj Mahalille.

Eilinen oli muutenkin kuin varhaisen aamun osalta varsinainen turistillisen toiminnan päivä, sillä istuskeltuani Taj Mahalin puistossa ja katseltuani eri valaistuksissa sädehtivää Mumtaz Mahalin mausoleumia lähdin kävelylle parin kilometrin päähän Agra Fortiin. Löysin helposti tuon megalomaanisen valtavan linnoituksen. Tämä Yamuna-joen rannalla oleva linnoitus oli aikoinaan mm. Taj Mahalin rakennuttajan Shah Jahanin asunto ja hallintopalatsi. Sen toistakymmentä toinen toistaan suurempaa rakennusta antoivat vain pienen kuvan siitä, miten mahtavasta hallitsijasta todellakin tuolloin 1600-luvulla oikein oli kyse.

Riitelin itselleni sitten polkupyöräriksan yamunan toiselle rannalle ja kävin katsastamassa myös persialaisen aatelismiehen Mizra Ghiyas Begin haudan, jonka hänen tyttärensä rakennutti 1620-luvulla. Tätä Itimad-Ud-Daulahia kutsutaan myös lempinimellä Baby Taj tai Baby Mahal. Ja se olikin suloinen kuin pikkulapsi verrattuna isoon kaimaansa. Kauniisti kukkakuvioin koristeltu ulkoasu ja hallittava koko tekivät siitä jotenkin inhimillisen.

Kävin myös rauhallisessa puistossa Mehtab Baghissa, joka sinänsä ei neljänsadan vuoden iästään huolimatta ollut mitenkään poikkeuksellinen puisto, mutta näkymä Taj Mahalin osaan oli aika huikea. Rauhallisen iltapäivähetken ja hirvittävän liikennekaaoksen turruttamana nautin pikaisen lounaan suloisessa ravintolassa palmujen katveessa ja hipsin kauppiaita väistellen ja toistellen noin 1200 kertaa No Thank Youta hotellille.

Tämän päivän aloitin katsastamalla Jama Mashidin eli kuuluisan 1648 rakennetun minareetittoman moskeijan ja sen basaarikujat. Iltapäiväksi taidan paeta katsastamaan Taj Nature Walkin eli paikallisen version luontopolusta. Sen suurempia en taida viitsiäkään, matkaväsymys alkaa iskeä vähitellen. Huomenna lähden vielä yhdelle, tosin vaatimattomalle kolmen tunnin, junamatkalle Delhiin ja alan valmistautua jo henkisesti koto-Suomeen paluuseen.

Erämaan kauneus

Rajashtaniin piti tulla, jotta on mahdollisuus päästä kamelisafarille ja yöksi autiomaahan. Eilen aamulla aamiaisen ja auringonnousun jälkeen pakattiin jeeppiin kaksi englantilaista, yksi ranskalainen, yksi tsekkiläinen nuori ja suomalainen muori. Ensiksi matka suuntautui Bada Baghin kuninkaalliselle hautausmaalle ja ihailtuamme hetken aikaa sekä paikallista hauta-arkkitehtuuria (pikkuisia palatseja hiekkakivestä) että noin viittäkymmentä tuulivoimalaa jatkoimme kohti kameleitamme.

Noin puolen tunnin kuluttua olimmekin sitten kamelien ja kolmen oppaamme luona ja kiipesin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeasti lastatun kamelin selkään ja kamelisafarimme alkoi aamuisen viileän tuulen saattelemana, mutta vähitellen alkoi ymmärtää, mitä matkaoppaan luettelemat aurinkovoide, aurinkolasit ja suojaavat päähineet oikein tarkoittivat. Aurinko oli todella hehkuvaa ja vettä kului runsaasti. Leppoisa kymmenvuotias Tiger-kamelini oli emäntänsä kaltainen eli varsinainen syöppö, ohjaajalla oli täysi työ pitää sitä karavaanissa mukana, kun vierellä oli sentään puita ja pensaita, joista ohimennen aina saattoi näykkäistä. Alkumatkalla oli jopa viljelyksiä ja lähes koko ajan näkyvissä oli puita ja kitukasvuisia pensaita, joten ihan autiota ei ollut koko aikana.

Muutaman tunnin lounastauon aikana oppaamme valmistivat mainion lounaan ja tarjosivat thalin ohella parasta chapati-leipää, mitä matkallani olen saanut. Lounaan jälkeen matka jatkui sellaisessa paahteessa, että moneen kertaan kävivät mielessä ne menneiden sukupolvien silkkitien kulkijat ja heidän karavaaninsa. Ei ihme, että silkki on aina ollut arvossaan, sen verran taival ollut tuskainen.

Auringonlaskua pääsimme seuraamaan oikeille hiekkadyyneille, ja se olikin odottamisen arvoinen punaisine pilvineen. Siellä meitä istui lauma turisteja dyynin reunalla ja katseli, kuinka hiekka hiljalleen siirtyi paikasta toiseen ja kuinka autiomaan koppakuorianen kirjaili pitsimäisiä jalanjälkikuvioitaan hiekkaan. Yksi näitä matkan opetuksia on varmastikin ollut juuri tämä: ihminen voi istua tyynesti paikoillaan kaksi tuntia tekemättä mitään, katsellen hiekkaa ja hiirtä pienempiä otuksia tai sadepisaroiden renkaita lätäkössä.

Hassu piirre autiomaaturismissa oli, että mies kameleineen saapui kanssamme dyyneille mukanaan korillinen jääkylmää Kingfisher-olutta siedettävään 120 rupian hintaan. Jäi kuitenkin ostamatta. Illallisen jälkeen iltanuotiolla nuoriso pelasi korttia ja vanha rouva käänteli katsettaan tähtitaivaan ja nuotiotulen välillä. Aika varhaisessa vaiheesssa vetäydyinkin vällyihini ja aloin ihailla loistavaa tähtitaivasta ja sen itselleni outoja kuvioita. Autiomaan hiljaisuus, taivaan äärettömyys ja erämaan rauhallinen kauneus saivat ajatukset siihen, mitä on meneillään kotona. Töissä viime hetken kiireet, kodeissa jouluvalmistelukiireet, kaduilla ja kaupoissa jatkuvasti soiva musiikki ja ostosrumba. Oikeassa pimeydessä loistavat tähdet ja hiekan hiljaisuus, kunpa ne muistaisin, kun seuraavan kerran puhun joulurauhasta.

Keskiyöllä heräsin ja katselin autiomaata vaihteeksi kuun valossa, eikä sekään kokemus voi olla painumatta mieleen. Yö oli hyytävän kylmä, mutta varustukseni sen verran skandinaavinen, etten palellut juuri lainkaan. Kiitos Juhon antaman ennakkovaroituksen olin ainoa palelematon koko ryhmästämme.

Aamulla auringonnousun ja aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaamme. Viimeinen ratsastusosuutemme päätyi taas jeepille ja reilun puolen tunnin automatkaan takaisin Jaisalmeriin ja hotelliin suihkuun ja kokeilemaan kuumassa suihkussa, mikä lihas saattaisi olla kipeytymätön ratsastuksen ja hiekkavuoteen jälkeen. En löytänyt kovin montaa, mutta silti kokemus oli niin huikaiseva, ettei harmita, vaikka kävely onkin vähän koomisen näköistä varsinkin rinkka kipeytyneessä selässä.

Äsken juhlistin itsenäisyyspäivää täkäläisittäin sikamaisen kalliissa ravintolassa nauttimalla Tharin autiomaan tapaan valmistettua loistavaa lammasta, jeerariisiä ja mainiota maitokahvia kannullisen. Seuraavaksi suuntaan sitten jälleen rautatieasemalle ja kohti toistaiseksi viimeistä junayötäni. Pikainen välipysähdys jälleen Jaipurissa ja huomisiltana suunnitelmani mukaan toivottavasti olen Agrassa. Taj Mahal on vielä näkemättä - ja toki valtavasti muutakin. Kamelisafarilla tapasin saksalaistytön, joka viettää neljä viikkoa yksinomaan täällä Rajahstanissa. Näin valtavan maan kaikkien mielenkiintoisten paikkojen näkemiseen tarvitaan ihmisikä, muttei onneksi kovinkaan paljon rahaa, sillä junalla matkustaminen on jotakuinkin ilmaista ja muutenkin eläminen todella halpaa. Monet ovat matkoiltaan palatessaan kehuskelleet Thaimaan tai Vietnamin hintatason edullisuutta. Ovathan ne suomalaisille halpoja maita, mutta hirveän kalliita Intiaan verrattuna. Kaikki on siinäkin mielessä niin kovin suhteellista. Mutta elämä on...

Rajaseudulla Rajahstanissa

Tiistai-iltana matkani jatkui Varanasista sietämättömän kylmässä junassa kohti Jaipuria, jonne saapuessani alkoivat ensimmäiset yskän ja nuhan merkit. Jaksoin kuitenkin jonkin verran eli muutaman kilometrin vaellella tuossa noin kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka keskeisin matkailullinen alue onvanha kaupunki, laajojen basaarien alue, jonka kaikki rakennukset ovat vaaleahkon punaruskeita. Kaupunkia kutsutaankin yleiseti Pink Cityksi ja auringonlaskun aikaan se olikin hurjasta smogista huolimatta tai juuri sen vuoksi todella kaunis kokonaisuus. Hassua vain, että kaikki matkaoppaan mainitsemat paikat, kuten hallituspalatsi Hawa Mahal ja muutamat temppelit olivat suljettuja. Varasin paluumatkaani varten eli ensi maanantaiksi joidenkin tapaamieni reppureissaajien suositteleman kiertoajelun Jaipuriin, joten silloin ehkä näen enemmänkin.

Hyvissä ajoin olin taas asemalla ja siinä puoliltaöin lähtevää junaa odotellessa, odotustilan penkillä rinkkaani nojatessa ja flunssaisen olon yhä pahetessa käväisi mielessä kerran sellainenkin ajatus, että mitä järkeä tässä oikein on. Mutta seuraava päivä sai minut taas uskomaan, että kyllä tässä kai jotain järkeäkin on. Junassa sattui pahin sähläyskin, mitä matkallani on ollut. En saanut aluksi paikkaa sleeper-osastoon eli makuulavitsapaikalle, kuten yleensä olin saanut. Jouduin ottamaan toisen luokan istuinosaston. Olin etukäteen vähän kauhuissani 12 tunnin istumismatkasta, mutta kaipa se aamutuimaan Gangesiin laskettu kukka-kynttiläasetelma toi sen verran hyvää karmaa, etten löytänyt oikeaa vaunua, vaikka seistä tönötin tismalleen siinä, kohdassa, johon vaunun D1 piti aseman ilmoituksen mukaan pysähtyä. Hyppäsin siis lähimpään vaunuun, kun ei konduktöörikään osannut auttaa. Kysyin konnarilta, voisinko vaihtaa istumapakkani sleeper-osastoon ja lupasi katsoa tilannetta. Tuntiin ei kuulunut mitään ja niinpä minä kiipesin ainoaan osaston tyhjään petiin varmana siitä, että kohta tulee joku ja sanoo paikan olevan varattu. Sain kuitenkin nukkua rauhassa aamuun asti, eikä kukaan tarvinnut paikkaani.

Eilen aamupäivällä sitten saavuin Jaisalmeriin katseltuani tuntikausia ohikiitäviä yhä hiekkaisemmaksi käyviä maisemia ja nieleskeltyäni melkoisen määrän pölyä. Kaupunki on intialaisittain pikkukaupunki, vain vähän alle 60 000 asukasta, joten orientoituminen paikkaan kävi nopeasti. Uskomaton keskellä kaupunkia oleva valtaisa hiekkakivinen linnoitus, alkuaan jo 1100-luvulta, ajalta jolloin Jaisalmer oli tärkeä silkkitien kauppapaikka, oli hienoa arkkitehtuuria. Iltapäivän käytin sen kujia vaellen ja hienoja näkymiä ihaillen sekä rentouttamalla itseäni vihdoinkin ayurveda-hieronnalla. Kahden junassa vietetyn yön jäljiltä lihakset todella nauttivat hieronnasta ja sivelystä, joka kesti noin tunnin. Tosin käsivarsi on mustelmilla, oli se sen verran tehokasta, mutta paikka oli siisti ja nainen, joka sen teki sanoi tehneensä työtään 16 vuotta ja tuntuikin ihan ammattitaitoiselta ja oli kovasti miellyttävä.

Jaisalmer on selvästi rajaseutua ja Pakistanin ja Intian huonot välit näkyvät täällä siten, että Pokaranissa ennen Jaisalmeria oli valtaisa armeijan alue, kaduilla liikkuu sotilaita, junassa oli aseistettuja vartijoita ja silloin tällöin infernaalinen sotilaskoneiden jyly täyttää ilman. Mutta kaduilla on rauhallista, paitsi, etten oikein enää jaksa vastata tuhanteen kysymykseen Where are you from, What is your Name, Look my shop... Siksipä suuntasinkin aamukävelyni täysin eri suuntaan ja siellähän se oli hyvin lähellä se köyhempi rajaseutu hökkeleineen, mutta iloisine ihmisineen.

Huomenna on tiedossa lisää hiekkaa, sillä olen lähdössä kamelisafarille Tharin autiomaahan.

Maanantai-ilta Manikarnikassa

Kirjoitettuani edellisen blogitekstini lähdimme vielä tutustumaan lähemmin Manikarnikan maailmaan ja siihen, mitä siellä tapahtuu vuorokauden ympäri. Paikassa poltetaan noin 2000-3000 vainajaa kuukaudessa, ja toiminta on ympärivuorokautista. Nyt katselin sitä täysikuun valossa. Vainajat eivät suinkaan olleet puettuja värikkäästi vaan ne oli kiedottu värikkäisiinö kiiltäviin muoveihin. Ensiksi vainajat kastettiin Gangesiin ja sitten koottiin paikalle nuotio, jonka päälle vainaja asetettiin. Miehet puetaan valkoiseen asuun ja naiset värikkääseen. Koko ajan paikalla paloi useampi nuotio. Noin kolme tuntia nuotion hiipumisen jälkeen tuhka sitten sirotellaan Gangesiin.

Aluksi ajattelin, että en halua mennä lainkaan seuraamaan vainajien polttamista, mutta itse asiassa kokemus ei ollut lainkaan paha tai kauhistuttava. Päinvastoin kuoleman läheisyys, arkipäiväisyys ja lopullisuus tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja normaalilta verrattuna länsimaiseen ulkoistettuun kuolemaan.

Huvittaviakin piirteitä tuosta tilanteesta löytyi, sillä läheisestä temppelistä kaikui kovaäänisten välityksellä yksitoikkonen lauluntapainen, joka suomalaiseen korvaan kuulosti, siltä kuin olisi koko ajan kyselty Uuno Matti vai? Tämä oli illan biisi, aamulla oli toinen lause, joka ei enää muistuttanut suomea.

Tiistaiaamuna herätys oli viideltä ja puoli kuuden maissa meitä oli kuuden hengen joukko taivaltamassa umpipimeässä kohti Gangesin rantaa. Rannalla oli jo koko joukko ihmisiä peseytymässä ja joella risteili lukuisia turistiveneitä auringonnousua odotellen. Nyt sai jopa kuvatuksi krematoriopaikkaa, jonka kuvaaminen muutoin eli maista käsin oli ehdottomasti kiellettyä. Aamu-usvainen joki, kylpevät ihmiset, auringonnousu Gangesin ylle oli yksi koskettavimpia hetkiä matkallani samoin kuin tuo maanantai-ilta Manikarnikassa.

Pyhäistä oloa pyhässä kaupungissa

Aamu-usvan alkaessa hälvetä ja ensimmäisten slummien tullessa näkyviin aloin saapua hindujen pyhään kaupunkiin Varanasiin. Ensivaikutelma mammuttimaisella rautatieasemalla oli sanoinkuvaamaton kaaos, liikenteen melua, lehmiä, riksoja, takseja suloisessa sekamelskassa. Kolkatassa tapaamani nuoren saksalaismiehen kanssa olimme samassa junassa ja yhdessä otimme fillaririksan kohti Shanti Guest Housea. Tällä kertaa menivät fillaririksasta ketjut.

Monen mutkikkaan pikkukujan jälkeen sanoinkuvaamattoman löyhkän saattelemana saavuimme majatalolle ja saimme huoneet. Sen jälkeen suunnistinkin majapaikkaa lähimpänä olevalle ghatille eli portaikolle, jotka johtavat Gangesiin. Tuo lähin ghat on kaikkein tärkein krematoriopaikka tällä Gangesin länsirannalla. Tavan takaa koirien, lehmien, torikauppiaiden ohitse kuljetettiin hyvin arkisen oloisesti vainajia polttopaikalle, jossa valtaisat halkopinot reunustavat rantaa ja kymmenkunta nuotiota paloi poltettavaa odotellen. Maailman suurin krematorio, niin sanotaan.

Kuolleet oli vaatetettu kirkkaisiin vaatteisiin, mutta saattoväki oli hyvinkin arkisesti puettua. Eikä paikka kovin pyhältä meidän mittapuumme mukaan vaikuttanut. Vainajia poltettiin, halkoja hakattiin, jotkut kylpivät Gangesin pyhässä vedessä, lapset leikkivät, joku luki sanomalehteä ja lehmät, ne lehmät, siellä ne tallustelivat portailla ja kakkailivat, samoin lukuisat vuohet. Savu, eritteet, palavien ruumiiden haju tuntuivat seuraavan majapaikkaan saakka. Onneksi sentään oli kuuma suihku tarjolla tässä matkani halvimmassa najapaikassa, jonka kattoterassilta on näkymä Gangesille ja tuohon Manikarnitakan krematorioon. Kaikkiaan noita ghateja on rannassa lähes sata, mutta kaikki eivät toki ole krematorioighateja. Illan pimetessä hiljalleen virtaava Ganges kantoi pinnallaan satoja kynttilöitä, mikä sekin oli aika vaikuttavaa, vaikka rauhalliselta terassilta katsottuna ja kanakormaa nautiskellessa. Kuolema tosiaan on täällä läsnä!

Tämän päivän olen ollut varsinaisessa kielikylvyssä, sillä vietin päivän kolmen mukavan saksalaisnuoren kanssa. Vierailin riksakuljetuksen avulla noin kymmenen kilometrin päässä varsinaisessa temppelitaajamassa, jossa oli mm. paikka, jossa Buddhan sanotaan ensimmäisen kerran esiintyneen julkisesti. Alueella oli thai-temppeli, kiinalainen temppeli, kambodzhalainen temppeli, jainatemppeli ja buddhalainen temppeli sekä valtaisat luostarin rauniot. Rauhallinen keidas kaiken liikenteen infernaalisen melun ja sekamelskan jälkeen. Siellä oli todella pyhäinen olo. Palatessa sai ihailla auringonlaskua, joka näyttää täällä aivan erityisen jännältä, koska ilma on harmaana savusta ja smogista. Ja sitten nousi kuu Gangesin ylle! Huomenna olen aikeissa olla joella auringon noustessa

Kolkuttelinpa Kolkataan

Kun muna opettaa kanaa, olisi parasta totella. Juhon tärkein opetus äidille Intian matkaa varten oli, että älä koskaan ota yöbussia Intiassa. Teinpä kuitenkin sen virheen pysyäkseni edes summittain siinä aikatauluntapaisessa, jonka olen itselleni luonut. Piti päästä pois Hampista Hospetin kautta Hydrabadiin, josta voisin ottaa junan (26 tuntia) Kolkataan. En saanut junapaikkaa Hospetista Hydrabadiin, joten otin sen bussin. Yksitoista tuntia kolinaa, räminää, äkkijarrutuksia, joissa putosi penkiltä, töyssyjä, joissa iskarit kolahtivat aina pohjaan ja kuorsaava vierustoveri. Onneksi oli tähtikirkas yö ja vuoria ja viidakkoa saattoi katsella kuunvalossa, vaikka kuu onkin täällä Intiassa kuumempi ja kummempi, sillä puolikuu oli kuin hedelmäkippo.

Hydrabad oli jännä kaksoiskaupunki Secundrabadin kanssa, viiden miljoonan city, jossa ainakin on maailman suurin Buddhan patsas - keskellä järveä. Myös Intian suurin moskeija tuli nähtyä -ulkopäin tietenkin vain, nainen kun olen. Hassu sattuma oli, että samana päivänä, kun olin siellä moskeijan portin ulkopuolella, lounastin ravintolan oastossa For Women. Mutta olihan lauttalippuihin Fort Kochissakin omat jononsa naisille ja miehille. Hydrabad oli selvästi hyvin muslimivoittoinen kaupunki, mikä näkyi katukuvassa tietysti parhaiten naisten pukeutumisesta.

Hydrabadista istuin ja nukuin sitten junassa 26 tuntia ollakseni iltahämärissä Kolkatassa. Otin varmuuden vuoksi pre paid-taksin rautatieasemalta tänne turistikadulle ja katsoin kartasta matkan olevan noin kolme-neljä kilometriä. Hassu matka! Ensinnäkin Kolkatan liikenne on pahempaa kuin kaaos ja siellä selviäminen onkin ollut yksi matkani hankalimpia osioita. Sainpa ainakin ihailla arkkitehtuuristaan kuuluisaa Howratin siltaa oikein peffatuntumalla, sillä tuon 700 metrin sillan ylittäminen kesti puolisen tuntia. Ennen kuin noin tunnin taksimatkani oli ohi, oli kuljettaja polttanut kaksi tupakkaa, käynyt pissalla kadun varressa, ostanut ja syönyt yhden leivonnaisen ja vaihtanut takarenkaan. Mutta minä pääsin turistikadulle ja katsastettuani muutaman oikein hirveän edullisen majapaikan tutustututin itseni ensimmäisen turistinnäköisen kanssa ja kyselin majapaikkaa, hän ohjasi minut hotelli Palaceen, joka siirtomaavallan aikaan varmaan on ollutkin palatsi, mutta nyt ainakin minun vaatimaton yhden hengen huoneeni ei varmaan täyttäisi edes Suomen vankeinhoidon tilavaatimuksia eli olo on kuin vankilassa, mutta mitä sitä nyt kolmen euron yösijalta voi vaatia. Pari yötä nyt menee missä vain.

Olen tehnyt parhaani väsyttääkseni itseni riittävän kypsään unikuntoon ensi yötä varten. Olen kuljeskellut New Marketin valtavien hallien läpi, läpikäynyt kuhisevia basaareja, nautiskellut tuulen suhinasta ja linnunlaulusta Victoria Memorialin puistossa vesialtaiden vierellä, kävellyt lisää ja bongaillut matkan varren nähtävyyksiä ja työntänyt nenäni jopa hindulaisten Kalin temppeliin. Melkoinen uskontojen kirjavuus tässäkin kaupungissa. Olen havainnut ainakin katolisen ja protestanttisen kirkon, synagogan, hindutemppelin, jainalaisen temppelin ja muutaman moskeijan. Hienointa päivässä oli käynti Äiti Teresan Mother's Housessa, jossa olin iltapäivän rukoushetken aikaan. Aika paljon sitä tosiaan ymmärsi enemmän Äiti Teresan ajatuksia, kun ulkopuolella parveilivat kerjäläiset ja Howrtain asemalla lukemattomat katulapset. Monenlaista sitä on ehtinyt tänäänkin mietiskellä köyhyysen olemuksesta siirtomaavallan hulluuteen. Ehkä juuri näitten ajatusten kannalta onkin tosi hyvä olla yksin matkalla ja ajatella kaikessa rauhassa. Köyhyyden ja kurjuuden käsinkosketeltavaa ongelmaa ei vaan saa ratkaistuksi vaikka kuinka yrittäisi. Seuraavaksi varmaan täytyy alkaa pohdiskella elämän ja kuoleman kysymystä, huomenna jatkan Varanasiin.

Hämmästyttävä Hampi

Oletko kuullut mahtavasta nähtävyydestä nimeltä Hampi? Toivottavasti olet, minä en ollut kuullut, mutta onneksi matkan aikana on löytynyt useampikin ihminen, joka on suositellut tätä paikkaa, joten olihan tänne tultava. Ja hyvä,kun tulin!

Matkaan lähdin Ernakulumista lauantai-iltana kuuden maissa kohteena Bangalore. Matkan aikana oli junaseuranani todella viehättävä intialainen nuoripari, joka oli menossa kotiin sairaalasta synnytyksen jälkeen. Suloinen poikavauva oli viiden päivän ikäinen ja hiukan kävi äitiä sääliksi, heidän matkansa kesti nelisen tuntia ja ymmärrettävästi äidin istuminen ei ollut kaikkein helpointa mahdollista. Mukanaan heillä oli lapsenhoitaja, joka pääsääntöisesti huolehti vauvasta, äiti otti vauvan syliinsä vain imetyksen ajaksi.

Sunnuntaiaamu valkeni sitten Bangaloressa (nykyisin Bengaluru, yksi kirjoitusasu oli myös Bangalooru) ja aamu-usvassa havaitsin ensin valtaisan tasangon ja paljon teollisuutta ja riisipeltoja, sitten tulivat slummialueet ja auringon noustessa usvasta näkyivätkin loputtomiin jatkuvat vuoret. Täällä Intian IT-cityssä vietin siis sunnuntaipäivän. Aamukävelyllä ei oikein näyttänyt IT-keskukselta, kun vastaan löntysteli hyvinvoivan näköisiä lehmiä ja vähemmän hyvinvoivan näköisiä ihmisiää tunkiot levittäytyivät kaduille ja liikenteen päästöt kietoivat kaiken haisevaan harmauteen.

Kestin liikenteessä kävelyä reilun parin kilometrin verran ja nähtyäni ensimmäisen merkittävän nähtävyyden eli Krishnarajendran markkina-alueen olin valmis riksakuljetukseen noin kahden kilometrin päähän punaisten ruusujen eli Lalbaghin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kaunis, avara 1760 perustettu 95 hehtaarin puisto satoine kasvilajeineen ja varjoisine penkkeineen oli todellinen keidas ja siellä mieleen hiipi ajatus sunnuntaiaamun rauhasta. Ruusutarha oli valitettavan onneton muuhun nähden. Jatkoin rauhasta nautiskeltuani matkaani ja kuljeskelin toiseenkin valtaisaan puistoon eli Cobbon Parkiin ihailemaan mm. paikallista goottilaistyylistä kirjastoa sekä museota. Ja löytyihän se lasipalatsien IT-citykin, josta tosin pakenin elämää sykkiville vanhan kaupungin kaduille kohteena rautatieasema. Pitkän seisotun odottelun jälkeen, asemalla ei nimittäin ollut odotustiloja puhumattakaan tuoleista, pääsin vihdoin kaatumaan paikalleni junan sleeper-osastoon ja nukahdin välittömästi hillittömästä metelistä huolimatta.

Eilisen ja tämän puolipäiväisen olen siis ollut Hampissa, joka on aivan uskomaton paikka. En ollut kuullut paikasta aiemmin, mutta tämä pikkukylä eli valtaisa temppeli ja sen basaarialue, joka siis on yllättäen edelleenkin toimiva kauppakuja, onkin keskus aivan mielettömän hienoihin maisemiin ja uskomattomaan määrään erilaisia temppeleitä. Keskustassa kohoaa huikea 54-metrinen goburam (torni), joka on vuodelta 1442 ja se siis tosiaan hallitsee tätä pikkukylää ja johtaa Virupakshan temppeliin, joka on alueen päätemppeli. Sen katsastettuani kuljeskelin kävellen loppupäivän välillä ruokaillen ja hiukan lepäillen uskomattoman hienoissa joki-ja vuorimaisemissa temppeliltä toiselle ja lopulta viimeiseltä etapilta noin neljän kilometrin päästä raahautin uupuneen kroppani ja kipeytyneen koipeni riksalla majatalooni. Ehdin katsastaa kahdeksan ja neljän välillä Vittalan temppelin ja lukemattomia muita pienempiä. Majatalon isäntä sanoi, että joka minuutti näet uuden temppelin - ja se toisaankin piti paikkansa -toisin kuin saman henkilön lupaus huoneen kuumasta vedestä. Uskomattomat maisemat temppeleineen ja valtaisine siirtolohkareineen ja banaaniviljelmineen. Taas näitä paikkoja, joissa keskellä ei mitään onkin yhtäkkiä jotakin aivan mahtavaa.

Aamukävelyni kohde oli joen ranta, koska siellä suoritetaan joka aamu noin 7.30 Virupakshan temppelin pyhän Lakshami-norsun pesu. Päivän opetus on siis se, kuinka elefantti pestään. Elefantin pesu yhdistyneenä jälleen kerran paikallisten aamutoimiin oli aika uskomaton kokemus sekin. Opin ainakin, että elefantti osaa olla nauttivan näköinen maatessaan kyljellään joessa ja miesten harjatessa sitä juuriharjoilla. Ja lopuksi sitten omatoiminen suihku.

Seuraavaksi onkin edessä bussimatkailua, ensin täältä Hampista lähimpään kaupunkiin Hospetiin, sieltä yhdeksän tunnin bussimatka Hyderabadiin, josta toivottavasti ryhdyn matkaamaan taas junalla kohti Kolkataa, muinaissuomeksi Kalkuttaa ja Varanasia. Junamatkailu on täällä todella hauskaa ja halpaa, sleeper-osasto on edullisin ja ihan asiallinen tapa päästä paikasta toiseen. Koko ajan vaunuissa kulkee ruuan ja teen, kahvin ja virvoitusjuomien kauppiaita ja muutamalla sentillä saat kupillisen maitoteetä tai maitokahvia, jotka ovat tosi herkullisia juotavia. Ja maisemat ovat mielenkiintoisia, jos matkaat päiväsaikaan - ja yömatkailussa on se hyvä uoli, että aamulla heräät jälleen uudessa paikassa.

Kolmas kerta kerrontaa Keralasta

Kolmas kerta toivottavasti sanoo toden ja saan tekstini vihdoin valmiiksi. Tosin nyt joudun kirjoittamaan ilman suomalaista kirjaimistoa, kun ei edes paikallinen kaveri osannut vaihtaa kirjaimistoa. Kirjoitin Keralan kuulumiset kertaalleen ja huomasin antaneeni vanhan Netlibris-blogini salasanan ja sinne meni, toisen version kirjoitin eilen ja olin jo aivan loppusuoralla, kun ukkoskuuro nappasi koneen tilttiin ja kaikki meni sen sekunnin sadasosan aikana. Jälkikäteen ei seuraavassa paikassa sain taas käyttöön suomalaisen näppäimistön, joten vähän täydennän tekstiäni.

Viimeisen viikon ajan olen siis oleskellut Keralassa, hotellipaikkana Ernakulum ja sen sisarkaupunki Fort Kochi, joka olikin vallan hurmaava paikka pikkukujineen ja hauskan sekavan arkkitehtuurinsa ansiosta. Portugalin herruus oli havaittavissa, onhan kaupunki paikka, jossa Vasco da Cama kuoli. Hauskan arkkitehtuurisekamelskan ohella kiinnostavin paikka oli kalasatama aamutuimaan koettuna ja valtaisat kiinalaiset kalaverkot rannassa muistona menneiltä ajoilta.

Varsinainen syyni tulla Keralaan oli halu kokea kathakali-teatteria, jota sainkin sitten nauttia useammankin kerran. Jo ekana iltana bongasin sattumalta kathakalipaikan iltajaloittelullani. Maskeeraus ja turistiversioitu kathakalin esittely teki ensikertalaiseen vaikutuksen, mutta toisena iltana etsin hartaasti See India Foudationin versiota samaisesta teatterista. Ja se 0likin varsinaista ilmeiden ja eleiden ilotulitusta. Opas oli paikan johtaja ja hyvin selkokielinen ja mies, joka esitti eleet, ilmeet, tunnetilat ja sormimerkit, oli aivan uskomattoman taitava. Kolmas kerta oli sitten temppelifestivaalilla noin 12 kilometrin matkan takana Ernakulumista. Sain vinkin paikallisesta turistitoimistosta, etta tuolla festivaalilla on elefanttiesitys, tanssia, musiikkia ja koko yön jatkuva kathakaliesitys, siis sellainen kuin se alun alkaen on ollutkin: temppelimenoihin kuuluvaa. Koko yön kestävää esitystä en tosin uskaltanut kovin myöhäiseen jäädä seuraamaan, koska seuraavaksi aamuksi olin varannut turistimatkan jokiristeilylle ja nouto hotellilta olisi aamutuimaan. Onneksi en jäänyt kovin myöhään: riksan saanti oli aika epätoivoista. sillä väkeä oli enemmän kuin paljo. Ja kun lopulta sain riksan, satoi jo lähes kaatamalla ja riksan lasinpyyhkijät eivät toimineet. Oli aika mielenkiintoinen matka. Hotellille päästyäni saatoin hiukan huokaista ja lakata puristamasta käsiäni nyrkkiin rystyset valkoisina.

Olen koettanut kovasti saada tolkkua Intian uskonnoista, kansantanssin eri lajeista ja kielikirjavuudesta. Viimemainittuun ongelmaan tutustuin, kun havaitsin bombaylaisen miehen puhuvan maamiehelleen keralalaiselle englantia.

Kaunis, vauras, melkoisen hyvinvoivan oloinen Kerala teki vaikutuksen viimeistaan perjantaina, kun olin kahdeksan tunnin turneella Keralan jokimaisemissa. Turistireissu, mutta hintansa arvoinen. Ensiksi sai katsella maisemia tunnin verran automatkan aikana, sitten joukkomme lastattiin kettuvallamiin eli asuntoveneeseen, jonka kanssa seilailimme jokia ja yhden jarvenkin poikki. Saimme seurata kalastajia ja simpukankalastajia arjessaan ja saimme aimo annoksen tietoa saarelaisten elinkeinoista, mm. kookoskaljan valmistuksesta ja prosessista, jonka avulla simpukankuorista valmistetaan osteoporoosintorjunta-ainetta. Samoin tuli tutuksi melkoinen lajitelma paikallisia kasveja, joita luontaishoidossa ayrvedassa kaytetaan. Ja paikallisista tuotteista valmistettu ruoka, varsinkin simpukat, olivat vallan mainioita. Kolmisen tuntia lipuilimme hissukseen pikkuisia kanavia pitkin halki paikallisten pikkukylien. Oli aika rauhoittavaa katsella ihmisten verkkaista arkea, kasveja ja bongailla kuningaskalastajia, siis komeita lintuja.

Minulla oli tarkoitus lauantaina vierailla ayrvedahoidossa, erityisesti hierontaa olin ajatellut, mutta vanha vika vasemmassa jalassa vihoitteli perjantaina sen verran ankarasti, etten rohjennut lauantaina juuri muuta kuin maata jalkaa lepuuttamassa hotellissa junaa odotellen. Auringonlaskun aikaan, siis kuudelta, aloitin sitten pikku hiljaa siirtymisen pohjoista kohti.

Aamuaurinko nousi, kun aloimme jo olla Bangaloressa. Silmiin pisti Keralaan verrattuna heti aamun valjettua paljastuneet slummialueet, niin Intian tietotekniikkakaupungissa kuin ollaankin. Bangaloressa olen suurimman osan aikaani haahuillut ihanissa puistoissa, joita kaupungissa on ilahduttavasti. Tosin jo aamujaloitteluni aikaan sain tuta myos sen pahemman puolen: roskia napostelevia lehmia, kaatopaikka kadulla,hirmuinen liikenne ja sen pakokaasusavu, joka oli todellinen smog. Nyt odottelen junaa Hospetiin, josta tarkoitukseni on saada itseni hinattua jotenkin Hampiin, jota monet matkalaiset ovat suositelleet.

Yksin matkailussa mainiota on, etta tulee juteltua runsaammin paikallisten ja muiden matkalaisten kanssa. Perjantain ekskursiolla oli samassa laivassa ja kanootissa ainakin yhden suomalaisen ohella kaksi uusiseelantilaista, yksi korealainen, kaksi sveitsilaista, kaksi ranskalaista, kaksi tanskalaista, yksi perulainen, kaksi argentiinalaista ja yksi kanadalainen, jonka sukunimi oli Koskinuija, miehen suku on suomalainen, koskaan pariskunta ei kuitenkaan ole Suomessa vieraillut. Eilen illalla puolestaan matkaseurana oli hurmaava intialaispariskunta tulossa synnytyssairaalasta viiden paivan vanhan poikansa ja lastenhoitajan kanssa.

Lehmien lepopäivää

Rantalomailu ei oikein ole minun lajini, vaikkakin uimisesta hillittömästi tykkäänkin, mutta ei palmujen katselu rauahallisella hiekkarannalla horisonttiin tuijotellen ihan tyhmää ole. Vierellä levolliset lehmät uupottavat läkähdyttävässä helteessä ja aurinkotuoliin ropisee hiekkaa, kun koirat kaivautuvat kosteaan hiekkaan rantatuolin alle varjoon huilaamaan. Ensimmäisenä täällä Palolemissa olopäivänä aallot olivat aivan mielettömän isoja ja niissä tulikin lilluttua tuntikausia. Sen jälkeen on meri ollutkin rauhallismpi ja ilma kuumaa ja aurinko polttavaa, joten enempi olen tosiaankin meressä räpiköinyt kuin rannalla makoillut. Aurinko tuntuu silti aika hyvin tarttuvan. En muistuta normaalia marraskuista itseäni kovinkaan paljon.

Eilen helle sai aikaan melkoisen mahtavan ukkosen, jota onnekseni sain seurata majataloni lasitetulta parvekkeelta. Kolmella suunnalla salamoi ja jyrisi niin, että aloin oikeasti olla mummi-vainajan kanssa samaa mieltä: ukkonen voi olla aika pelottavaakin. Ja sade oli aivan mieletön ja koko kaupunki puolisen tuntia ilman sähköjä. Onneksi oli matkalahjaksi saatu hieno otsalamppu, joten ei mitään hätää.

Vähän on jo täytynyt jotakin tehdäkseni shoppaillakin, lastenvaatteet ovat täälläkin liikuttavan ihania, joten varo vaan Kyösti-parka, mummilla on tuliaisina vain pehmeitä paketteja...

Intialainen ruoka on tulista ja ihanaa, eikä maksa paljon, joten siltä osinkin on kaikki paremmin kuin hyvin.

Huomenna jatkan kohti etelää, Keralaa nähdäkseni ainakin hiukan kathakali-teatteria, josta sitten seuraavassa blogitekstissä lisää, jahka olen kokenut. Viidentoista tunnin junamatka edessä huomisiltana, suuntana Cochi /Ernakulam, jos joku matkaani kartalta seuraa.

Aurinkolomaa Intiassa?

Edellisen kirjoituskerran jälkeen olenkin siirtynyt matkani toiseen puoliaikaan eli puolivälissä ollaan jotakuinkin. Yhteenvetona menneestä voin ainakin todeta sen, että Thaimaahan täytyy ruuan, ihmisten ja ennen kaikkea maisemien takia varmasti vielä palata, jäihän jopa kuuluisa Kwai-joen silta näkemättä ja paljon, paljon muuta. Laosin pohjoisosiin jäi myös pienoinen kaipuu. Kamdodzha oli nähtävyyksiltään aika uskomaton ja ystävällisimmät ihmiset ja parhaat ruuat löytyivät myös sieltä. Vietnamin eteläosat kyllä haluaisin vielä nähdä. Eli kyllä sitä maailmaa ehtii aika vähän nähdä kuukaudessa tai kahdessakaan.

Tapasin eilen junasta poistuessani ruotsalaisen Nanan, joka taas oli aiemmin junassa tavannut sveitsiläisen Lilin, joka vasta olikin reppureissannut yksinään alkaen Amazonin viidakoista ja viimeeksi Himalajan rinteillä Darjeelingissa, joten tänmä oma lähinnä turistipaikkoihin kohdistuva reputteluni on aika vaatimatonta laatua.

Lensin siis sunnuntaina Bangkokista Mumbaihin ja sen jälkeen on ollutkin matkan aina-ei-voi-onnistua -osastoa. Sunnuntaina otin asioiden jouduttamiseksi pre paid-taksin lentoasemalta entiselle Victoria-asemalle, joka sivumennen sanottuna on aika hengästyttävä siirtomaavallan muistomerkki. Olin asemalla 14.20, kun lipputoimisto oli suljettu klo 14.00. Ei kun rinkka selkään ja yösijaa etsimään. Löysin läheltä pienen, vaatimattoman hotellin järkyttävään hintaan. Väsymyksen siinä vaiheessa ajattelin, että antaa olla, yksi yö, mutta niitä tulikin kaksi, koska sain junalipun Madgaoniin, siis Goaan vasta tiistaiaamun junaan. 1200 kilometriä, hinta nelisen euroa ja paikkana sleeper eli makuulavitsa intialaisten joukossa.

Mumbaissa käytin maanantaipäivän käpsytellen nähtävyydeltä toiselle ja pitkin Marine Drivea ja sitten päänäärättömästi elämää katsellen. Gateway to India, Taj Mahal-hotelli tulivat nähdyiksi, samoin taidemuseo ja Prince of Wales-museo, joista viimemainitut tuli nopeasti käytyä: museot ovat kiinni maanantaisin. Käveltyäni vihoittelevan jalkani kipeäksi ja itseni uuvuksiin, lounastin pikaisesti ja hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olin omassa huoneessani huilaamassa.

Aamulla kuuden maissa asemalle ja viettämään aikaa naisten odotushuoneessa ja sitten vähän ennen seitsemää Mandovia-expressiin ja matkaan kohti etelää. Päiväjunassa on tietenkin se hyvä, että näkee maisemia, mutta perilletulo oli illalla ja pari tuntia myöhässä ja raivoisassa vesisateessa, joten tutustutun itseni pariin muuhun rinkkaturistinaiseen ja yhteisestä sopimuksesta otimme taksin Colvaan, josta vesisateessa ja umpipimeässä haimme taksin kanssa najapaikkaa. Löytyi aika likainen, mutta loistavalla paikalla oleva Fisherman-hotelli. Ja sieltä sai ruokaa, junassa tuli maisteltua kaikkea kivaa samosoista mahdottoman hyvään teehen ja kahviin. Junissa tosiaan palvelu pelaa, koko ajan kulki erilaista myyjää ohi mukanaan mitä mielenkiintoisimpia herkkuja ja koko päivän kahveihin, teehen, veteen ja pikkunaposteltaviin sai kulumaan noin euron.

Junatuttavien kanssa vietimme rattoisan illalishetken ja puoliyön maissa siirryin huoneeseeni nukkumaan ja kuuntelemaan valtaisn myrskyn ääniä ja aaltojen pauhua, hotelli oli nimittäin hienolla paikalla rannalla. Onneksi ostin Vietnamista silkkisen makuupussin, nyt sille oli käyttöä samoin kuin kotoa tuomalleni tyynyliinalle. Lakanat oivät olleet ihan puhtaimmasta päästä, mutta hyvin silti nukutti. Aamiaisen jälkeen tein parin tunnin rantakävelyn hiekka-ja suolatuulessa. Puolipäivän aikaan kirjasin itseni ulos ja tulin parin mutkan kautta tänne Palolemiin, jossa majoituin JUhon suosittelemaan majataloon ja tänne taidan nyt jumittua muutamaksi päiväksi, on olllut seen verran reipasta menoa, että täytyy välillä vähän huilata ja nollata.Vietän aurinkolomaa, kunhan tämä ainakin kaksi päivää vallinnut rankkasade lakkaa.

Kuusi tuntia kambodzhalaista karaokea

Onkin taas pitkä aika siitä, kun viimeeksi päivitin blogiani. Tulimme siis Phuketista bussilla Bangkokiin ja majoituimme jo tutuksi tulleeseen Mom-majataloon lähelle Khao San Roadia, josta sitten maanantaiaamuksi otin itselleni minibussimatkan Siem Reapiin Kambodzhaan(josta jatkossa käytän tuon kauhean kirjoitusasun takia vain nimitystä maa). Ostin edullisen lipun Siem Reapiin, mutta kukaan ei kertonut minulle, että lippu olikin vain maan rajalle Aranyaprathetiin, josta olikin järjestettävä oma kuljetus noin 130 kilometrin päähän Siem Reapiin. Tappavan tasaisten maisemien jälkeen saavuin sitten hauskan matkaseuruuen eli yhden walesilaispojan ja yhden italialaismiehen seurassa perille, jossa ilmoitin tuktuk.kuljettajalle majatalon nimen, mutta hän sanoi sen olevan täynnä narkkareita ja hän vei minut sikakalliseen majataloon, josta väsymyksen siinä vaiheessa otin huoneen. Ja kuinkas sitten kävikään...

Tuktukin otin myös päästäkseni katsomaan auringonlaskua Angkorissa. Matka olikin hauska, sillä meneillään oli paikallinen suurjuhla, jotenkin hilpeästi vappuamme muistuttava tapahtuma. Kansaa oli kaikkialla aivan valtavasti, piknikillä tai muuten vain kuljeksimassa, joella oli soutukilpailu ja illan pimetessä joki tulvi kukkalaitteita ja lauttoja kynttilöoineen ja suitsukkeineen. Paluumatkaa juhlisti pimeällä kadulla loistavasti näkynyt mielettömän ilotulitus.

Ostin siis päivälipun Angkoriin ja sillä pääsi sissän jo kello 17.00 jälkeen. Olin kuullut, että on kaksi paikkaa katsella auringonlaskua Angkorissa: korkealta temppelin portailta tai päätemppelin Angkor watin luona. Olin ajatellut saada molemmat herkut ja valitsin ensimmäisen illan kohteeksi tuon valtavan korkean nousun ja sen päällä olevan temppelin. Aurinko oli melkein pilvessä ja sankan puuston vuoksi en myöskään saanut ajattelemaani yleiskuvaa valtavasta alueesta. Mutta esimakua JYRKISTÄ portaista kyllä sain ja muuten aika huikean kokemuksen siitä, mitä on oikeasti olla jotenkin maan ja taivaan puolivälissä, paikassa oli hieno tunnelma turistilaumoista huolimatta.

Palasin siis hotelliin samaisen tuktukin kyydissä ja havaitsin olevani niin syvänpimeän kadun varrella, ettei mistään edes kuultanut katulampun valoa. Uskaltauduin ruokailemaan siis vastapäiseen paikallisten ruokapaikkaan, josta osoittamalla listaa sain kyllä tilaamani annoksen, mutta tilaamaani riisiä ei kuulunut, vaikka kuinka yritin sekä versioita [rais] että [lais]. Söin sitten illalliseksi herkullisia possunpaloja ja mainiota kastiketta paikallisen Angkor-oluen kera kalliiseen hintaan, kymmenkertaistivat todennäköisesti laskuni, mutta eipähän kuutisen euroa paha ollut, mutta totuttuani thaimaalaiseen hintatasoon, hinta oli pöyristyttävä. Illallisen jälkeen en siis uskaltautunut tavanomaiselle kävelylenkilleni, vaan hiivin varovasti kadun yli ja kirosin monttujen kohdalla tyhmyyttäni, kun matkalahjaksi saamani hieno taskulamppu oli rinkassa.

Seuraavana aamuna kiitin kovasti aamuvirkkuuttani, puoli seitsemältä olin hankkinut itselleni uuden majapaikan, kävelin hotellista ulos rinkkoinen kenenkään puuttumatta asiaan ja buukkasin itseni sisään suloiseen perhemajataloon Bobhal-majatalloon. Palasin maksamaan itseni ulos edellisestä hotellista, otin tuktukin ja ajelimme nyt huomattavan rauhallisia katuja seitsemän maissa kohti Angkoria, jossa menikin sitten pitkälle iltapäivään vallan hurjassa ja vähän lievemmässä vesisateessa. Kiersin vastapäivään niin sanotun pienen reitin, pituudeltaan 17 km ja näin kaikkiaan viis temppelialuetta ja huippuna kaikista itse Angkor Watin. Laajudessaan ja mahtavuudessaan aivan uskomaton paikka! Hiukan alkoi harmittaa egyptiläisten puolesta, jotka mahtailevat pyramideillaan. Tämä oli ainakin paljon vaikuttavampaa kuin Gizan pyramidit. Angkor tosiaankin muodtaa ympäristöineen yhden maailman merkittävimpiin kuuluvan nähtävyyden niin laajuutensa, taiteensa kuin kulttuurihistoriansakin perusteella. Raunioalue, joka 1100-luvulla oli aikansa kehittyneimpiin kuuluvan valtion pääkaupunki ja khmer-kulttuurin keskus, joka 1400-luvulla jäi metsittymään. Viidakon syömä Ta Prohm oli vieläkin esimerkkinä siitä, mitä luonto tekee ihmisen kulttuurille.

Iltapäivällä ja illall nautin kaupungin loistavista ruuista. Todellaki täällä aasialaiset maut ja ranskalainen kulinarismi kohtaavat ja tuloksena on kauniisti aseteltua ja loistavaa ruokaa. Elämäni parhaan aamiaiscroissantin olen syönyt Siem Reapissa. Ja paikalliset ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä ellei mukaan lasketa turistikaman myyjiä ja tuktuk-kuskeja. Paikallinen suutari korjasi ilmaiseksi rikkoutuneen sandaalinremmini kiinnityksen ja aamulla hotellista lähtiessäni kok omistajaperhe oli jututtamassa minua pikkutytön tulkkaamana ja kaikki hymyilivät koko ajan, varsinkin 68-vuotias isoäiti oli yhtä hymyä ja hellyyttä.

Seuraavan päivän matkustin sitten Phnom Penhiin paikallisbussilla, josta hajosi jäähdytysjärjestelmä kesken matkan. Ensimmäinen pysähdys noin tunnin, toinen noin tunnin ja viimein hujautettiin noin 130 kilometriä täydessä bussissa ilman ilmastointia ja etuovi avoinna. Bussissa kolme turistia oli sekä helle- että kauhuhiessä, mutta paikalliset olivat muina kansalaisina ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Ja koko ajan televisiossa pyöri kambodzhalainen karaoke. Täällä joka paikassa soi aina karaoke. Seuraavaa suunnittelemaani bussimatkaa en tehnyt, vaan tein epäreppureissajan tempun ja lensin Bangkokiin.

Phnom Penhissä olin heti aamusta aikaisin liikkeellä ja katselin, kuinka koululaiset tallustivat kouluun kello 6.20. Itse leikin suuren luokan turistia ja söin aamiaista legendaarisell Foreign Correspondet`s Clubilla Mekong-joen maisemia katsellen. Muuten päivä oli yksi matkani henkisesti raskaimmista ja ajatuksia herättävimmistä, sillä otin moottoripyörätaksin aamutuimaan noin 15 kilometrin päähän kaupungista kylään nimeltä Choeung Ek, joka tunnetaan myös nimellä Kuoleman kentät. Näillä niityillä oli Pol Potin hirmuhallinnon joukkohauta, yli 17 000 ihmistä surmattiin täällä. Varsinkin surmattujen pääkalloista koottu valtais muistomerkki oli puhutteleva ja vajaan tunnin paluumatkalla ajatukset historian kauheudesta ja historian kauneudesta olivat aika sekavat. Täydensin kärsimyskokoelmaa seuraavaksi Tuo Slengin museossa, joka siis oli alkujaan koulu, Punaisten Khmerien aikana Turvavankila S-21 ja nytt siis tuon ajan hirveyksistä kertova museo. Siitä voisi kirjoitta paljonkin, mutta toisaalta sen ajatteleminenkin on aika kauheaa. Ulkopuolella oleville joko Pol Potin kidutusten tai maamiinojen uhreille oli aivan pakko antaa edes pikkusumma hinta pelkästään sen takia, että he olivat eläneet läpi tuon museon kertomanajan. Vesipullosta hörppääminenkin tuntui rikolliselta noilla käytävillä kävellessä.

Lievitin järkytystäni vielä katstamalla läpi kaupungin tärkeimmäksi sanotun nähtävyyden eli Kuninkaallisen palatsin. Kulla kimallus ei oikein napannut aamupäivän kauheuksien jälkeen, joten päätin päivän päätteeksi hakea rinkkani ja lähteä "kotiin" Bankokiin - lentäen. Menin siis lentoasemalla ja etsin edullisen lennon ja yöni vietin taas tutussa Mom-majatalossa. Nyt sulattelen eilistä kaikessa rauhassa täällä Bangkokissa ja yritän saada kameran täyden muistikortin tallennetuksi levylle. Onhan siinä jo urakkaa yhdelle ihmiselle yhdeksi päiväksi.

Tsunamituristi Thaimaassa

Koh Lantan paratiisissa, jossa ei ollut käärmeitä, mutta moskiittoja sitäkin enemmän, kului pari päivää suloisesti ja suolaisena. Koko päivän ohjelmana oli mieliteoistani parhaita: uintia tyynessä ja iltapäivällä vähän aallokossakin. Osittain jopa uiskentelin, enimmäkseen lilluin kolmikymmenasteisessa vedessä auringon kuumottaessa poskipäitä. Vähän tuli valkeanaamaan väriäkin tämän rantapäivän aikana. Päivän ainoita aktiviteetteja aamiaisen, lounaan ja päivällisen lisäksi oli hankkia perjantaiaamuksi kuljetus Saladanin kautta Krabiin ja sieltä edelleen Khao Lakiin. Kello viiden Changien kera ihailtiin auringonlaskua ja pikkuista venettä laskevan auringon kilossa. Tulista ruokaakin tuli testattua: papaijasalaattia ja kanaa tulisessa curryssa. Massaman currya. Polttavaa, mutta loistavaa!

Aamulla heräsin sananmukaisesti kukonlaulun aikaa havaitakseni, ettei suihkusta eikä yhdestäkään muustakaan hanasta tullut vettä. Mitä tekee turisti? Hyppää raidallisessa muumipaidassa pihalle ja saa pihalla tepastelevan miehen ymmärtämään ongelman nimeltä no water, paikallisella englannilla watel (Sprite on samalla englannilla Sapalait, joten tankeroenglannillani on joskus vähän kieliongelmia). Nyt ei ollut ongelmaa, vaan saatiin vettä, itsemme matkakuntoon ja seitsemäksi taksiin. Pääkaupunkiin matkaseurana hauska uusiseelantilainen pariskunta, joka nykyisin asuu Kanadassa. Reilun puolen tunnin matkanteon jälkeen olimme pääkaupungissa ja vaihdoimme autoa, joka vei meidät läpi kaunniitten vesimaisemien ja kahden lossin kautta Krabiin, jossa oli vihdoin aamiaisen aika.
Jonkin aikaa odoteltuamme pääsimme lähtemään kohti Khao Lakia. Matka oli mykistävä, niin valtavan kaunista, että ihan heikotti. Vihreitä vuoria, sademetsää, sinisiä vuoria ja sademetsää. Kiersimme melkoisen reitin Khao Sokin kansallispuiston kautta, mutta henkeäsalpaavien maisemien takia matka ei edes tuntunut pitkältä. Puoli neljän maissa oltiin vihdoin Khao Lakissa ja jäimme pois bussista Bang Niang-kylän kohdalla. Parin sadan metrin tepastelun jälkeen havaitsimme Chanita mansionin ja majoitumme sinne peräti kymmenen euron huoneeseen. Ja sitten tsunamiturismia, kävimme paikalalisessa Tsunamimuseossa, joka ei ollut kovin vaikuttava, mutta toki ajattelemisen aihetta antava. Sotalaiva 813:kin tuli nähdyksi ja sitten olikin jo kiire juosta vaihteeksi sateelta turvaan. Oli ainakin illalisravintolan ja erinomaisen ruuan etsintä helpoa : sadekuuron alta lähimmästä ovesta sisään.

Aamuni alkoi taksikeikalla paikalliselle bussiasemalle, jossa selvisi, että tänään ja huomenna ei pääse suoraan Bangkokiin joten vaihtoehdoksi jäi hilpaista paikallisbussilla sadan kilometrin päähän Phuketiin (ja matka maksoi kaksi euroa). Aaamupäivällä lisäsimme hiukan tsunamiturismia kävelemällä melkoisen lenkin maisemia ja tuhon muistoaja katsellen. Viidentoista kilometrin beachillä tallusteltiin pari kilometriä ja ylitettiin jopa pikkuinen joki hauskalla pikkulautalla.

Hotellilta raahauduimme valtatien varteen ja vartoilimme bussia. Aamupäivällä olimme päätelleet bussin olevan Bang Niangin kohdalla aina 20 yli tasatunnin ja niinpä se olikin ja pääsimme mukaan halvalle maisemareitille Phuketiin, jossa tätä kirjoittelen vartoessamme klo 18.30 lähtevää bussiamme. Yhdeksänsataa kilometriä ja hinta reilut 12 euroa. Siis täältä kohti pohjoista, Bankok plus 33, sanoi säätiedotus. Tänään ei ole vielä satanut.

Terveiset Thaimaasta

Viimeeksi kirjoittelin Vietnamissa, jossa olimme Hoi Anissa pari päivää ihmettelemässä vesisadetta. Perjantai-iltana päätimme lähteä Vietnamista Bangkokiin ja valitsimme helpoimman tien eli lennot Saigonin kautta Bangkokiin. Päivän ihmettelimme Ho Chi Minh Cityssä ja illan edellä lähdimme sitten Bangkokiin. Matkan aikana iski ajatus, että jospa pääsisi vielä illan aikana Phuketiin ja Juhon ystävän ravintolaan illalliselle. Vähän kiireeksi veti, mutta ennen puolta yötä olimme Phuketin saarella Chalongissa sillä illallisella. Kaveri buukkasi meidät guest houseenkin, joten pääsimme kuin pääsimmekin yöksi Phuketiin.

Sunnuntaiksi vuokrasimme skootterit ja lyhyen sisäänajon jälkeen uskaltauduin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Kiersimme Phuketin rantoja: Nai Harn, Kata, Karon, Patong, Kamala. Illan hämärtyessä olimme takaisin Chalongissa ja Poreessa eli Jasun ravintolassa, jossa kuluikin sitten melkein koko seuraava päivä hauskan kilpailuhengen siivittämänä.

Seuraava kohteeni oli Phi Phi -saari, joka oli kaunis kuin mikä, mutta aika kallis paikka ja täynnä ruotsalaisturisteja. Nyt olen aika lähellä paratiisia Koh Lantan eteläisellä rannalla, jossa palmujen alla on pikkuinen bungalow merinäköaloin ja kymmenen metrin päässä lämpöoinen meri. Täällä on pakko jonkin aikaa vain istua bungalowin terassilla tai uida ja nauttia.

Lepolomaa Laosissa ja vieraana Vietnamissa

Laosissa matkasimme siis pohjoiseen eli Vang Viengiin, reppureissaajien paratiisiin. Noin neljän tunnin kuoppaisen bussimatkan taitettuamme ja ihailtuamme Laosin karstivuoria saavuimme kohteeseemme. Majoitus löytyi noin kahdensadan metrin kävelyn jälkeen ja asetuimme taloksi, mikä näissä oloissa tarkoittaa täydellistä peseytymistä ja mahdollisesti myös pyykinpesua tai pesettämistä. Vang Vieng on pikkukaupunki, joka elää repputurismista, joten palveluja oli joka lähtöön. Kauniiden vuoristomaisemien lisäksi erityisen mieleenpainuvaa oli kellua nelisen kilometriä jokea alas ison autonrenkaan kanssa. Välillä oli poikkeamispaikkoina olutbaareja vieri vieressä ja tunnelma joella leppoisa. Viimeistään siellä alkoi tuntua lomalta.

Parin päivän ohjelmaan sopivat myös parin tunnin fillariretki lähikyliin ja käynti yhdessä alueen tunnusomaisista luolatemppeleistä eli tippukiviluoliin rakentuneista luolista, joita pidetään pyhinä. Nousu temppelille vaati noin 140 jyrkkää, korkeaa askelmaa, mutta näköalat olivat huikaisevat.

Poistuminen sieltä tapahtui jälleen töyssykyydillä Vientianeen, nyt tosin emme enää olleet takapenkillä pomppimassa päätä kattoon.

Vientianessa odottelimme jonkin aikaa ja sitten meidät kuljetettiin tosi kauas kaupungin keskustasta eteläiselle bussiasemalta, josta kello 19.00 starttasi bussi kohti Vietnamia. Bussiasemalle matkatessa täytyi hiukan peruaaiempia sanomisia pienestä Vientianesta, kyllä se nyt näytti ihan aasialaisen pääkaupungin kokoiselta.

Bussimatka Hanoihin alkoi pimeästä Vientianesta siis illalla ja yö tuli nukuteltua joten kuten. Aamulla olimme sitten rajalla ja käytimme noin neljä tuntia odotteleen ja erilaisten asiakirjojen täyttämiseen. Onneksi sentään suomalaiset eivät tarvitse viisumia Vietnamiin!

Matkan aikana pysähdyttiin silloin tällöoin, enimmäkseen aika nuhjuisiin paikkoihin, joissa vessa parhaassa tapauksessa oli lattiassa oleva kouru, pahimmillaan vain pelkkä reikä. Ruokailukin tapahtui aika vaatimattomassa paikassa, mutta kuten tääläpäin aina, ruoka oli hyvää.

Illan jo pimettyä saavuimme runsaan vuorokauden bussimatkan jälkeen siis Hanoihin, jossa turisteja vastaan säntäsi jo bussiin paikallisen hotellin edustaja ja lupaili halpaa dollarin taksimatkaa kaupunkiin, jos tulemme katsomaan hänen hotelliaan. Väsymyksen ja nälän siinä vaiheessa helpotkin ratkaisut tuntuvat hyviltä, joten lankesimme ansaa. Saimme toki hotellin, mutta ilman luvattuja internetia, kuumaa vettä, ilmastointia. Luvattu telkkari sentään oli, mutta ilman antennijohtoa. Turistien palveluoli mielistelyssään aika kauheaa. Muutenkaan ei Hanoi jättänyt kovin mukavaa vaikutelmaa: seitsemän miljoonaa skootteria ja neljä miljoonaa autoa, joiden kaikkien torvet soivat koko ajan ja joita väistellen puikkelehdit katujen yli ei ole kovin rentouttavaa. Kävelyretkemme kuitenkin onnistuivat sikäli, että Ho Chi Minhin mausoleumi kaikessa megalomaanisuudessaan tuli nähtyä ja tietenkin siihen liittyvä hervoton aukio. Kävimme myös vankilamuseossa, jossa siirtomaavallan aikana ranskalaiset pitivät vietnamilaisia ja amerikkalaisen sodan aikana vietnamilaiset amerikkalaisia, jotka nimesivät paikan Hanoi Hiltoniksi. Lounastimme puistossa järven rannalla ja tyrmistyimme veden kalleudesta, hinta oli yli kymmenkertainen kauppaveteen verrattuna, tosin tuo sikahintakin oli vain noin euron.

Keittolounaan jälkeen oli ohjelmassa vietnamilainen vesinukketeatteriesitys, joka oli nukketeatteria harrastaneen mielestä tekniikaltaan aika huikea ja vesi toi liikkeisiin uudenlaista tehoa. Samalla sai rautaisannoksen vietnamilaista musiikkia ja laulua. Ei hassumpi tapa huilata iltapäivän kuumuudessa.

Kello kuudeksi teimme rinkkajotoksen reilun kilometrin päähän rautatieasemalle ja valmistauduimme eväin yöjunamatkaan kohti Danangia, Vietnamin kolmanneksi suurinta kaupunkia. Soft bed slleperissä ei ollut kovin soft, mutta hassu kesksutelu samaan looshiin osuiden vietnamilaisten kanssa huonolla englannilla ja vielä huonommalla venäjällä tuotti tuloksen, että yksi matkaseurueestamme oli opiskellut Moskovassa. Ja lastenlasten kuvia ihailtiin puolin ja toisin. Yö meni melko hyvin nukkuen ja aamuhämärissä heräilin sateeseen ja silmänkantamattomiin riisipeltoihin, jotka vähitellen vaihtuivat sitten Tonkinin lahden merimaisemiin ja viidakkomaisten tiheiden metsien peittämiin vuoriin. Aamukahviksi nautimme junan tarjoamat paikalliset ja maistuvat maitokahvit: vahvaa neskahvia, konsentroitua makeaa maitoa. Lisäruuakais matkatoverirouvan tytär tarjosi meille paikallisen eväsruuan, riistikun eli tikku, jossa on riisipuuroa ja pähkinöitä ja sitä dipattiin pähkinärouheeseen.

Danang ei oikein napannut ja niinpä olemmekin nyt Hoi anissa, meren rannalla.

Bangkokista pois

Eilisen vilkkaan, ruuhkaisen, savuisen Bangkokin ihmisvilinän jälkeen kyyhötin illalla bussissa Bangkokin yössä ja suuntana oli kolmentoista tunnin bussimatka Laosiin, Vientianeen.
Aamun sarastaessa saavuimme ensimmäisen kerran Mekong-joen rantaan rajanylityspaikan lähelle kahvilaan, jossa täytettiin kaavake toisensa jälkeen maastapoistumiseksi ja Laosin viisumin saamiseksi. Taas ahtauduttiin bussiin ja ajettiin muutama minuutti rajalle, jossa odoteltiin sitten lähes koko bussillisen viisumeita. Kun kaikki oli kunnossa, sullouduttiin paljon pienempään pikkubussiin, jolla reilussa puolessa tunnissa oltiinkin jo pääkaupungissa Vientianessa.

Todella leppoisa, rauhallinen kaupunki, todellista hermolepoa Bangkokin jälkeen. Lyhyen täälläolon jälkeen pikakommentti kaupungista: ystävällisiä ihmisiä, edullista ruokaa ja asumista (lounaskeittomme maksoivat jälkiruokineen kolmisen euroa yhteensä ja guest housen huone viitisen euroa. Kaupungin hyviin puoliin kuuluu myös se, että varsinaisia pakollisia turistinähtävyyksiä on vähän, muutama temppeli, paikallinen vuonna 1958 pystytetty riemukaari ja suihkulähde. Paras nähtävyys on kaupunki- maailman hiljaisin pääkaupunki. Illalla vielä ihailemaan pimenevää Mekongia ja sen rantoja, huomenna ilmeisesti jatkamme kohti pohjoista.

Torstaina 15.10. olen jo päässyt Bangkokiin asti. Tiistaipäivä meni Dusseldorfiin tutustumisessa. Saksalainen turismi viehättää minua tehokkuudellaan : Dusseldorf in der Stunde. Meni siihen vähän kauemmin! Kymmenen tunnin puuduttavan lennon jälkeen olin vihdoin Thaimaassa. Bussilla Bangkokin keskustaan ja siellä treffit Juhon kanssa Khao San Roadilla kahvilassa. Iltapäivällä kävimme Juhon opiskelupaikalla noin kymmnenen kilometrin päässä keskustasta taksilla villissä ruuhkassa, mutta lähes puoli-ilmaiseksi. Lounas paikalliseen tapaan kadulla ja väsyneen päivän jatkoksi hemmotteluhoitoa: jalkahierontaa ja pedikyyriä muutamalla eurolla. Sitten kotihotelliin nukkumaan.

Päivä aloitettiin länsimaiseen tapaan Starbucks-kahvilassa, ettei vatsalleni tule heti vieroitusoireita länsimaisesta lattesta ja sämpylänpuolikkaasta. Tänään olemme olleet jokimatkalla Kiinalaiseen kaupunginosaan ja katsellen lotjaliikennettä Chao Phya-joella. Valtava kaupunki näkyi joella hurmaavasti: rannan hökkeleitä, pilvenpiirtäjiä, buddhalaisia temppeleitä ja sainpa bongatuksi jopa Thai Pathravati-teatterin, joka on puolittain veden päällä sijaitseva teatteri ja kulttuurikeskus. Tosi maukkaan thai curryn jälkeen odotellaan illan Vientianeen lähtevän bussi lähtöä nettipaikassa ja suunnitellaan, josko vielä tänään ehtisi hierontaan. Ensi yönä siis Laosiin.

Kun oikein innoissaan odottaa jotakin hauskaa, niin elämässä yleensä tulee heti kunnolla lunta tupaan - enkä tarkoita suinkaan äskeistä raekuuroa. Kesällä sairastin sangen viheliäisen länsirannikon riesan eli borrelioosin ja nyt alkoi taas tulla epäilyttäviä oireita. Tänään tiukoissa tutkimuksissa ja nyt sängyn pohjalla niistä toipumassa, joten matkasuunnitelmat eivät oikein edisty siitä huolimatta, että sunnuntaina tuijottelin Intian karttaa tuntikausia ja mietin, mihin siellä menisin. Ainakin sain Intian viisumianomuksen laadituksi ja postiin eilen. Vielä vuorenkorkuinen pino tekemättömiä töitä...

Tästä taitaakin tulla enemmän vuorotteluvapaalaisen päiväkirja kuin pelkkä matkakertomus. Miltä tuntuu jäädä vuorotteluvapaalle? Kaoottiselta! Yrittäkääpä saada maailma valmiiksi neljässä päivässä. Työkaaos on hirveä ja jo nyt alkaa pelottaa, miten sitä sopeutuu kolmen kuukauden jälkeen taas työelämään. Vapaa-aikana ehtii aika niukasti sohvamatkailemaan ihanien matkaoppaitten kanssa. Pieniä suunnitelmanpoikasia on alkanut jo kasvaa, kirjoissa alkavat Thaimaa, Laos, Intia, Vietnam jo elää. Lento 13.10. Düsseldorfin kautta Bangkokiin ja siitä alkaa seikkailu.