Erämaan kauneus

Rajashtaniin piti tulla, jotta on mahdollisuus päästä kamelisafarille ja yöksi autiomaahan. Eilen aamulla aamiaisen ja auringonnousun jälkeen pakattiin jeeppiin kaksi englantilaista, yksi ranskalainen, yksi tsekkiläinen nuori ja suomalainen muori. Ensiksi matka suuntautui Bada Baghin kuninkaalliselle hautausmaalle ja ihailtuamme hetken aikaa sekä paikallista hauta-arkkitehtuuria (pikkuisia palatseja hiekkakivestä) että noin viittäkymmentä tuulivoimalaa jatkoimme kohti kameleitamme.

Noin puolen tunnin kuluttua olimmekin sitten kamelien ja kolmen oppaamme luona ja kiipesin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeasti lastatun kamelin selkään ja kamelisafarimme alkoi aamuisen viileän tuulen saattelemana, mutta vähitellen alkoi ymmärtää, mitä matkaoppaan luettelemat aurinkovoide, aurinkolasit ja suojaavat päähineet oikein tarkoittivat. Aurinko oli todella hehkuvaa ja vettä kului runsaasti. Leppoisa kymmenvuotias Tiger-kamelini oli emäntänsä kaltainen eli varsinainen syöppö, ohjaajalla oli täysi työ pitää sitä karavaanissa mukana, kun vierellä oli sentään puita ja pensaita, joista ohimennen aina saattoi näykkäistä. Alkumatkalla oli jopa viljelyksiä ja lähes koko ajan näkyvissä oli puita ja kitukasvuisia pensaita, joten ihan autiota ei ollut koko aikana.

Muutaman tunnin lounastauon aikana oppaamme valmistivat mainion lounaan ja tarjosivat thalin ohella parasta chapati-leipää, mitä matkallani olen saanut. Lounaan jälkeen matka jatkui sellaisessa paahteessa, että moneen kertaan kävivät mielessä ne menneiden sukupolvien silkkitien kulkijat ja heidän karavaaninsa. Ei ihme, että silkki on aina ollut arvossaan, sen verran taival ollut tuskainen.

Auringonlaskua pääsimme seuraamaan oikeille hiekkadyyneille, ja se olikin odottamisen arvoinen punaisine pilvineen. Siellä meitä istui lauma turisteja dyynin reunalla ja katseli, kuinka hiekka hiljalleen siirtyi paikasta toiseen ja kuinka autiomaan koppakuorianen kirjaili pitsimäisiä jalanjälkikuvioitaan hiekkaan. Yksi näitä matkan opetuksia on varmastikin ollut juuri tämä: ihminen voi istua tyynesti paikoillaan kaksi tuntia tekemättä mitään, katsellen hiekkaa ja hiirtä pienempiä otuksia tai sadepisaroiden renkaita lätäkössä.

Hassu piirre autiomaaturismissa oli, että mies kameleineen saapui kanssamme dyyneille mukanaan korillinen jääkylmää Kingfisher-olutta siedettävään 120 rupian hintaan. Jäi kuitenkin ostamatta. Illallisen jälkeen iltanuotiolla nuoriso pelasi korttia ja vanha rouva käänteli katsettaan tähtitaivaan ja nuotiotulen välillä. Aika varhaisessa vaiheesssa vetäydyinkin vällyihini ja aloin ihailla loistavaa tähtitaivasta ja sen itselleni outoja kuvioita. Autiomaan hiljaisuus, taivaan äärettömyys ja erämaan rauhallinen kauneus saivat ajatukset siihen, mitä on meneillään kotona. Töissä viime hetken kiireet, kodeissa jouluvalmistelukiireet, kaduilla ja kaupoissa jatkuvasti soiva musiikki ja ostosrumba. Oikeassa pimeydessä loistavat tähdet ja hiekan hiljaisuus, kunpa ne muistaisin, kun seuraavan kerran puhun joulurauhasta.

Keskiyöllä heräsin ja katselin autiomaata vaihteeksi kuun valossa, eikä sekään kokemus voi olla painumatta mieleen. Yö oli hyytävän kylmä, mutta varustukseni sen verran skandinaavinen, etten palellut juuri lainkaan. Kiitos Juhon antaman ennakkovaroituksen olin ainoa palelematon koko ryhmästämme.

Aamulla auringonnousun ja aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaamme. Viimeinen ratsastusosuutemme päätyi taas jeepille ja reilun puolen tunnin automatkaan takaisin Jaisalmeriin ja hotelliin suihkuun ja kokeilemaan kuumassa suihkussa, mikä lihas saattaisi olla kipeytymätön ratsastuksen ja hiekkavuoteen jälkeen. En löytänyt kovin montaa, mutta silti kokemus oli niin huikaiseva, ettei harmita, vaikka kävely onkin vähän koomisen näköistä varsinkin rinkka kipeytyneessä selässä.

Äsken juhlistin itsenäisyyspäivää täkäläisittäin sikamaisen kalliissa ravintolassa nauttimalla Tharin autiomaan tapaan valmistettua loistavaa lammasta, jeerariisiä ja mainiota maitokahvia kannullisen. Seuraavaksi suuntaan sitten jälleen rautatieasemalle ja kohti toistaiseksi viimeistä junayötäni. Pikainen välipysähdys jälleen Jaipurissa ja huomisiltana suunnitelmani mukaan toivottavasti olen Agrassa. Taj Mahal on vielä näkemättä - ja toki valtavasti muutakin. Kamelisafarilla tapasin saksalaistytön, joka viettää neljä viikkoa yksinomaan täällä Rajahstanissa. Näin valtavan maan kaikkien mielenkiintoisten paikkojen näkemiseen tarvitaan ihmisikä, muttei onneksi kovinkaan paljon rahaa, sillä junalla matkustaminen on jotakuinkin ilmaista ja muutenkin eläminen todella halpaa. Monet ovat matkoiltaan palatessaan kehuskelleet Thaimaan tai Vietnamin hintatason edullisuutta. Ovathan ne suomalaisille halpoja maita, mutta hirveän kalliita Intiaan verrattuna. Kaikki on siinäkin mielessä niin kovin suhteellista. Mutta elämä on...