Viimeiset päivät Intiassa olin jo aika valmis kotiin. Delhissä otin riksan ja ajoin Punaisen linnoituksen luokse. Aika sikamaisen isoksi havaitsin ja totesin, ettei minun sinne pakko ole mennä. Samalla matkalla poikkesin myös Intian suurimmalle moskeijalle. Onhan näitä nähty, ajattelin ja suunnistin hotellille ja sitä kautta shoppailemaan kirjakauppoihin ja paikallisen basaarin kautta myös ihan oikeisiin kauppoihin, joissa ilokseni oli kiinteät hinnat. Sai siis keskittyä muuhunkin kuin siihen iänikuiseen tinkimiseen. Tinkimisessä en ollut oikein loistava ja niinpä minulla onkin matkamuistoina mm. t-paitoja ja vauvanvaatteita, joita ei ollut edes tarkoitus ostaa ja ajattelin heittää sellaisia alle neljäsosan hintoja, etten uskonut kauppoja syntyvän. Kahdensadan rupian asemasta heitin hinnaksi 50 tai 30 ja aioin kävellä tieheni, mutta kauppiaat juoksivatkin perään kiukkuisennäköisenä ja suostuivat surkeaan tarjoukseeni. Eipä siinä sitten 44 sentin t-paitakaupoissa enää viitsinyt perääntyäkään. Sama taktiikka toimi enimmäkseen myös riksoissa - paitsi tietenkin viimeisellä matkaosuudella, jossa erehdyin maksamaan reilun ylihinnan hotellin kautta varaamastani taksista, joka vielä lentoasemalla kyseli omia tippejä lisää sovittuun hintaan. Onneksi rupiat rupesivat siinä vaiheessa olemaan niin lopuillaan, ettei oikein sopivaa tippirahaa enää löytynyt. Onnistuin vielä viimeisillä rahoillani saamaan kahvin ja sämpylän Delhin lentoaseman kahviosta.
Kotiin on aina ihana palata ja nyt osaa taas hetken nauttia kolisemattomista busseista, täsmällisistä hinnoista, raikkaasta ilmasta, kuumasta suihkusta. Mutta Suomen hinnat olivat taas järkytys. Helsingistä Uuteenkaupunkiin bussilla maksoin enemmän kuin lentomatkasta Saigon-Bangkok ja sillä hinnalla, jolla matkasin taksilla pari kilometriä, matkasin Intian junilla pari tuhatta kilometriä. Ja ne viisi banaania ruokakaupassa maksoivat viisitoistakertaisesti sen, mitä Intiassa.
Kannattiko lähteä kauas ja pitkäksi aikaa? Aivan varmasti, vaikka nyt tuntuukin aika väsyneeltä ja siltä, että pään muistikortti on liian täynnä. Vanhojen kulttuurien maissa on aina oma viehätyksensä ja reppureissaaja näkee ja kokee maan aivan eri tavalla kuin tavallisella viikon parin turistireissullani olen kokenut. Maisemat olivat upeita, ihmiset ja heidän arkensa kiinnostavia, nähtävyydet usein hengästyttävän hienoja. Ja laulujen lunnaat? Ne eivät todellakaan olleet kalliita. Olen normaaliin täällä asumiseen käyttänyt kahdessa vuorokaudessa jo rahasumman, jolla Intiassa matkustin, asuin halvoissa majataloissa ja ruokailin kolmesti päivässä noin kaksi viikkoa. Tämä all-inclusive-matkailun täydellinen vastakohta sopii minulle oikein hyvin, vaikka joskus illan pimeydessä, vesisateessa ilman majapaikkaa saattoikin lievä uskon puute iskeä kimppuun.
Matkailu avartaa ainakin ajatusmaailmaa. Matkan tärkeimmät asiat lienevät kuitenkin kaikki ne, joita päässä on tapahtunut kaiken tämän näkemisen ja kokemisen aikana. Yksin matkatessa ehtii nimittäin ajatella hirveän paljon enemmän kuin kotona ja arjen rumbassa. Ja temppelin hiljaisuudessa, viidakon suhinassa tai autiomaan autiudessa herää mieleen sanoja, joita siellä ei yleensä liiku. Onkohan se kuitenkin niin, että matkat kauas ja kauemmas ovat sittenkin vain matkoja hyvin lähelle, omaan itseensä? Jo se, että uskalsin lähteä ja pääsin kunnialla takaisin on minulle valtavan suuri asia, ehkäpä se kaikkein tärkein...
Tuhansien riisipeltohehtaarien jälkeen ainakin riisipuuro jouluaattona maistuu tänä vuonna erilaiselta kuin edellisessä elämässäni. Ajassa ennen Aasiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti