Kuusi tuntia kambodzhalaista karaokea

Onkin taas pitkä aika siitä, kun viimeeksi päivitin blogiani. Tulimme siis Phuketista bussilla Bangkokiin ja majoituimme jo tutuksi tulleeseen Mom-majataloon lähelle Khao San Roadia, josta sitten maanantaiaamuksi otin itselleni minibussimatkan Siem Reapiin Kambodzhaan(josta jatkossa käytän tuon kauhean kirjoitusasun takia vain nimitystä maa). Ostin edullisen lipun Siem Reapiin, mutta kukaan ei kertonut minulle, että lippu olikin vain maan rajalle Aranyaprathetiin, josta olikin järjestettävä oma kuljetus noin 130 kilometrin päähän Siem Reapiin. Tappavan tasaisten maisemien jälkeen saavuin sitten hauskan matkaseuruuen eli yhden walesilaispojan ja yhden italialaismiehen seurassa perille, jossa ilmoitin tuktuk.kuljettajalle majatalon nimen, mutta hän sanoi sen olevan täynnä narkkareita ja hän vei minut sikakalliseen majataloon, josta väsymyksen siinä vaiheessa otin huoneen. Ja kuinkas sitten kävikään...

Tuktukin otin myös päästäkseni katsomaan auringonlaskua Angkorissa. Matka olikin hauska, sillä meneillään oli paikallinen suurjuhla, jotenkin hilpeästi vappuamme muistuttava tapahtuma. Kansaa oli kaikkialla aivan valtavasti, piknikillä tai muuten vain kuljeksimassa, joella oli soutukilpailu ja illan pimetessä joki tulvi kukkalaitteita ja lauttoja kynttilöoineen ja suitsukkeineen. Paluumatkaa juhlisti pimeällä kadulla loistavasti näkynyt mielettömän ilotulitus.

Ostin siis päivälipun Angkoriin ja sillä pääsi sissän jo kello 17.00 jälkeen. Olin kuullut, että on kaksi paikkaa katsella auringonlaskua Angkorissa: korkealta temppelin portailta tai päätemppelin Angkor watin luona. Olin ajatellut saada molemmat herkut ja valitsin ensimmäisen illan kohteeksi tuon valtavan korkean nousun ja sen päällä olevan temppelin. Aurinko oli melkein pilvessä ja sankan puuston vuoksi en myöskään saanut ajattelemaani yleiskuvaa valtavasta alueesta. Mutta esimakua JYRKISTÄ portaista kyllä sain ja muuten aika huikean kokemuksen siitä, mitä on oikeasti olla jotenkin maan ja taivaan puolivälissä, paikassa oli hieno tunnelma turistilaumoista huolimatta.

Palasin siis hotelliin samaisen tuktukin kyydissä ja havaitsin olevani niin syvänpimeän kadun varrella, ettei mistään edes kuultanut katulampun valoa. Uskaltauduin ruokailemaan siis vastapäiseen paikallisten ruokapaikkaan, josta osoittamalla listaa sain kyllä tilaamani annoksen, mutta tilaamaani riisiä ei kuulunut, vaikka kuinka yritin sekä versioita [rais] että [lais]. Söin sitten illalliseksi herkullisia possunpaloja ja mainiota kastiketta paikallisen Angkor-oluen kera kalliiseen hintaan, kymmenkertaistivat todennäköisesti laskuni, mutta eipähän kuutisen euroa paha ollut, mutta totuttuani thaimaalaiseen hintatasoon, hinta oli pöyristyttävä. Illallisen jälkeen en siis uskaltautunut tavanomaiselle kävelylenkilleni, vaan hiivin varovasti kadun yli ja kirosin monttujen kohdalla tyhmyyttäni, kun matkalahjaksi saamani hieno taskulamppu oli rinkassa.

Seuraavana aamuna kiitin kovasti aamuvirkkuuttani, puoli seitsemältä olin hankkinut itselleni uuden majapaikan, kävelin hotellista ulos rinkkoinen kenenkään puuttumatta asiaan ja buukkasin itseni sisään suloiseen perhemajataloon Bobhal-majatalloon. Palasin maksamaan itseni ulos edellisestä hotellista, otin tuktukin ja ajelimme nyt huomattavan rauhallisia katuja seitsemän maissa kohti Angkoria, jossa menikin sitten pitkälle iltapäivään vallan hurjassa ja vähän lievemmässä vesisateessa. Kiersin vastapäivään niin sanotun pienen reitin, pituudeltaan 17 km ja näin kaikkiaan viis temppelialuetta ja huippuna kaikista itse Angkor Watin. Laajudessaan ja mahtavuudessaan aivan uskomaton paikka! Hiukan alkoi harmittaa egyptiläisten puolesta, jotka mahtailevat pyramideillaan. Tämä oli ainakin paljon vaikuttavampaa kuin Gizan pyramidit. Angkor tosiaankin muodtaa ympäristöineen yhden maailman merkittävimpiin kuuluvan nähtävyyden niin laajuutensa, taiteensa kuin kulttuurihistoriansakin perusteella. Raunioalue, joka 1100-luvulla oli aikansa kehittyneimpiin kuuluvan valtion pääkaupunki ja khmer-kulttuurin keskus, joka 1400-luvulla jäi metsittymään. Viidakon syömä Ta Prohm oli vieläkin esimerkkinä siitä, mitä luonto tekee ihmisen kulttuurille.

Iltapäivällä ja illall nautin kaupungin loistavista ruuista. Todellaki täällä aasialaiset maut ja ranskalainen kulinarismi kohtaavat ja tuloksena on kauniisti aseteltua ja loistavaa ruokaa. Elämäni parhaan aamiaiscroissantin olen syönyt Siem Reapissa. Ja paikalliset ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä ellei mukaan lasketa turistikaman myyjiä ja tuktuk-kuskeja. Paikallinen suutari korjasi ilmaiseksi rikkoutuneen sandaalinremmini kiinnityksen ja aamulla hotellista lähtiessäni kok omistajaperhe oli jututtamassa minua pikkutytön tulkkaamana ja kaikki hymyilivät koko ajan, varsinkin 68-vuotias isoäiti oli yhtä hymyä ja hellyyttä.

Seuraavan päivän matkustin sitten Phnom Penhiin paikallisbussilla, josta hajosi jäähdytysjärjestelmä kesken matkan. Ensimmäinen pysähdys noin tunnin, toinen noin tunnin ja viimein hujautettiin noin 130 kilometriä täydessä bussissa ilman ilmastointia ja etuovi avoinna. Bussissa kolme turistia oli sekä helle- että kauhuhiessä, mutta paikalliset olivat muina kansalaisina ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Ja koko ajan televisiossa pyöri kambodzhalainen karaoke. Täällä joka paikassa soi aina karaoke. Seuraavaa suunnittelemaani bussimatkaa en tehnyt, vaan tein epäreppureissajan tempun ja lensin Bangkokiin.

Phnom Penhissä olin heti aamusta aikaisin liikkeellä ja katselin, kuinka koululaiset tallustivat kouluun kello 6.20. Itse leikin suuren luokan turistia ja söin aamiaista legendaarisell Foreign Correspondet`s Clubilla Mekong-joen maisemia katsellen. Muuten päivä oli yksi matkani henkisesti raskaimmista ja ajatuksia herättävimmistä, sillä otin moottoripyörätaksin aamutuimaan noin 15 kilometrin päähän kaupungista kylään nimeltä Choeung Ek, joka tunnetaan myös nimellä Kuoleman kentät. Näillä niityillä oli Pol Potin hirmuhallinnon joukkohauta, yli 17 000 ihmistä surmattiin täällä. Varsinkin surmattujen pääkalloista koottu valtais muistomerkki oli puhutteleva ja vajaan tunnin paluumatkalla ajatukset historian kauheudesta ja historian kauneudesta olivat aika sekavat. Täydensin kärsimyskokoelmaa seuraavaksi Tuo Slengin museossa, joka siis oli alkujaan koulu, Punaisten Khmerien aikana Turvavankila S-21 ja nytt siis tuon ajan hirveyksistä kertova museo. Siitä voisi kirjoitta paljonkin, mutta toisaalta sen ajatteleminenkin on aika kauheaa. Ulkopuolella oleville joko Pol Potin kidutusten tai maamiinojen uhreille oli aivan pakko antaa edes pikkusumma hinta pelkästään sen takia, että he olivat eläneet läpi tuon museon kertomanajan. Vesipullosta hörppääminenkin tuntui rikolliselta noilla käytävillä kävellessä.

Lievitin järkytystäni vielä katstamalla läpi kaupungin tärkeimmäksi sanotun nähtävyyden eli Kuninkaallisen palatsin. Kulla kimallus ei oikein napannut aamupäivän kauheuksien jälkeen, joten päätin päivän päätteeksi hakea rinkkani ja lähteä "kotiin" Bankokiin - lentäen. Menin siis lentoasemalla ja etsin edullisen lennon ja yöni vietin taas tutussa Mom-majatalossa. Nyt sulattelen eilistä kaikessa rauhassa täällä Bangkokissa ja yritän saada kameran täyden muistikortin tallennetuksi levylle. Onhan siinä jo urakkaa yhdelle ihmiselle yhdeksi päiväksi.