Maanantai-ilta Manikarnikassa

Kirjoitettuani edellisen blogitekstini lähdimme vielä tutustumaan lähemmin Manikarnikan maailmaan ja siihen, mitä siellä tapahtuu vuorokauden ympäri. Paikassa poltetaan noin 2000-3000 vainajaa kuukaudessa, ja toiminta on ympärivuorokautista. Nyt katselin sitä täysikuun valossa. Vainajat eivät suinkaan olleet puettuja värikkäästi vaan ne oli kiedottu värikkäisiinö kiiltäviin muoveihin. Ensiksi vainajat kastettiin Gangesiin ja sitten koottiin paikalle nuotio, jonka päälle vainaja asetettiin. Miehet puetaan valkoiseen asuun ja naiset värikkääseen. Koko ajan paikalla paloi useampi nuotio. Noin kolme tuntia nuotion hiipumisen jälkeen tuhka sitten sirotellaan Gangesiin.

Aluksi ajattelin, että en halua mennä lainkaan seuraamaan vainajien polttamista, mutta itse asiassa kokemus ei ollut lainkaan paha tai kauhistuttava. Päinvastoin kuoleman läheisyys, arkipäiväisyys ja lopullisuus tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja normaalilta verrattuna länsimaiseen ulkoistettuun kuolemaan.

Huvittaviakin piirteitä tuosta tilanteesta löytyi, sillä läheisestä temppelistä kaikui kovaäänisten välityksellä yksitoikkonen lauluntapainen, joka suomalaiseen korvaan kuulosti, siltä kuin olisi koko ajan kyselty Uuno Matti vai? Tämä oli illan biisi, aamulla oli toinen lause, joka ei enää muistuttanut suomea.

Tiistaiaamuna herätys oli viideltä ja puoli kuuden maissa meitä oli kuuden hengen joukko taivaltamassa umpipimeässä kohti Gangesin rantaa. Rannalla oli jo koko joukko ihmisiä peseytymässä ja joella risteili lukuisia turistiveneitä auringonnousua odotellen. Nyt sai jopa kuvatuksi krematoriopaikkaa, jonka kuvaaminen muutoin eli maista käsin oli ehdottomasti kiellettyä. Aamu-usvainen joki, kylpevät ihmiset, auringonnousu Gangesin ylle oli yksi koskettavimpia hetkiä matkallani samoin kuin tuo maanantai-ilta Manikarnikassa.