Rajaseudulla Rajahstanissa

Tiistai-iltana matkani jatkui Varanasista sietämättömän kylmässä junassa kohti Jaipuria, jonne saapuessani alkoivat ensimmäiset yskän ja nuhan merkit. Jaksoin kuitenkin jonkin verran eli muutaman kilometrin vaellella tuossa noin kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka keskeisin matkailullinen alue onvanha kaupunki, laajojen basaarien alue, jonka kaikki rakennukset ovat vaaleahkon punaruskeita. Kaupunkia kutsutaankin yleiseti Pink Cityksi ja auringonlaskun aikaan se olikin hurjasta smogista huolimatta tai juuri sen vuoksi todella kaunis kokonaisuus. Hassua vain, että kaikki matkaoppaan mainitsemat paikat, kuten hallituspalatsi Hawa Mahal ja muutamat temppelit olivat suljettuja. Varasin paluumatkaani varten eli ensi maanantaiksi joidenkin tapaamieni reppureissaajien suositteleman kiertoajelun Jaipuriin, joten silloin ehkä näen enemmänkin.

Hyvissä ajoin olin taas asemalla ja siinä puoliltaöin lähtevää junaa odotellessa, odotustilan penkillä rinkkaani nojatessa ja flunssaisen olon yhä pahetessa käväisi mielessä kerran sellainenkin ajatus, että mitä järkeä tässä oikein on. Mutta seuraava päivä sai minut taas uskomaan, että kyllä tässä kai jotain järkeäkin on. Junassa sattui pahin sähläyskin, mitä matkallani on ollut. En saanut aluksi paikkaa sleeper-osastoon eli makuulavitsapaikalle, kuten yleensä olin saanut. Jouduin ottamaan toisen luokan istuinosaston. Olin etukäteen vähän kauhuissani 12 tunnin istumismatkasta, mutta kaipa se aamutuimaan Gangesiin laskettu kukka-kynttiläasetelma toi sen verran hyvää karmaa, etten löytänyt oikeaa vaunua, vaikka seistä tönötin tismalleen siinä, kohdassa, johon vaunun D1 piti aseman ilmoituksen mukaan pysähtyä. Hyppäsin siis lähimpään vaunuun, kun ei konduktöörikään osannut auttaa. Kysyin konnarilta, voisinko vaihtaa istumapakkani sleeper-osastoon ja lupasi katsoa tilannetta. Tuntiin ei kuulunut mitään ja niinpä minä kiipesin ainoaan osaston tyhjään petiin varmana siitä, että kohta tulee joku ja sanoo paikan olevan varattu. Sain kuitenkin nukkua rauhassa aamuun asti, eikä kukaan tarvinnut paikkaani.

Eilen aamupäivällä sitten saavuin Jaisalmeriin katseltuani tuntikausia ohikiitäviä yhä hiekkaisemmaksi käyviä maisemia ja nieleskeltyäni melkoisen määrän pölyä. Kaupunki on intialaisittain pikkukaupunki, vain vähän alle 60 000 asukasta, joten orientoituminen paikkaan kävi nopeasti. Uskomaton keskellä kaupunkia oleva valtaisa hiekkakivinen linnoitus, alkuaan jo 1100-luvulta, ajalta jolloin Jaisalmer oli tärkeä silkkitien kauppapaikka, oli hienoa arkkitehtuuria. Iltapäivän käytin sen kujia vaellen ja hienoja näkymiä ihaillen sekä rentouttamalla itseäni vihdoinkin ayurveda-hieronnalla. Kahden junassa vietetyn yön jäljiltä lihakset todella nauttivat hieronnasta ja sivelystä, joka kesti noin tunnin. Tosin käsivarsi on mustelmilla, oli se sen verran tehokasta, mutta paikka oli siisti ja nainen, joka sen teki sanoi tehneensä työtään 16 vuotta ja tuntuikin ihan ammattitaitoiselta ja oli kovasti miellyttävä.

Jaisalmer on selvästi rajaseutua ja Pakistanin ja Intian huonot välit näkyvät täällä siten, että Pokaranissa ennen Jaisalmeria oli valtaisa armeijan alue, kaduilla liikkuu sotilaita, junassa oli aseistettuja vartijoita ja silloin tällöin infernaalinen sotilaskoneiden jyly täyttää ilman. Mutta kaduilla on rauhallista, paitsi, etten oikein enää jaksa vastata tuhanteen kysymykseen Where are you from, What is your Name, Look my shop... Siksipä suuntasinkin aamukävelyni täysin eri suuntaan ja siellähän se oli hyvin lähellä se köyhempi rajaseutu hökkeleineen, mutta iloisine ihmisineen.

Huomenna on tiedossa lisää hiekkaa, sillä olen lähdössä kamelisafarille Tharin autiomaahan.