Aamu-usvan alkaessa hälvetä ja ensimmäisten slummien tullessa näkyviin aloin saapua hindujen pyhään kaupunkiin Varanasiin. Ensivaikutelma mammuttimaisella rautatieasemalla oli sanoinkuvaamaton kaaos, liikenteen melua, lehmiä, riksoja, takseja suloisessa sekamelskassa. Kolkatassa tapaamani nuoren saksalaismiehen kanssa olimme samassa junassa ja yhdessä otimme fillaririksan kohti Shanti Guest Housea. Tällä kertaa menivät fillaririksasta ketjut.
Monen mutkikkaan pikkukujan jälkeen sanoinkuvaamattoman löyhkän saattelemana saavuimme majatalolle ja saimme huoneet. Sen jälkeen suunnistinkin majapaikkaa lähimpänä olevalle ghatille eli portaikolle, jotka johtavat Gangesiin. Tuo lähin ghat on kaikkein tärkein krematoriopaikka tällä Gangesin länsirannalla. Tavan takaa koirien, lehmien, torikauppiaiden ohitse kuljetettiin hyvin arkisen oloisesti vainajia polttopaikalle, jossa valtaisat halkopinot reunustavat rantaa ja kymmenkunta nuotiota paloi poltettavaa odotellen. Maailman suurin krematorio, niin sanotaan.
Kuolleet oli vaatetettu kirkkaisiin vaatteisiin, mutta saattoväki oli hyvinkin arkisesti puettua. Eikä paikka kovin pyhältä meidän mittapuumme mukaan vaikuttanut. Vainajia poltettiin, halkoja hakattiin, jotkut kylpivät Gangesin pyhässä vedessä, lapset leikkivät, joku luki sanomalehteä ja lehmät, ne lehmät, siellä ne tallustelivat portailla ja kakkailivat, samoin lukuisat vuohet. Savu, eritteet, palavien ruumiiden haju tuntuivat seuraavan majapaikkaan saakka. Onneksi sentään oli kuuma suihku tarjolla tässä matkani halvimmassa najapaikassa, jonka kattoterassilta on näkymä Gangesille ja tuohon Manikarnitakan krematorioon. Kaikkiaan noita ghateja on rannassa lähes sata, mutta kaikki eivät toki ole krematorioighateja. Illan pimetessä hiljalleen virtaava Ganges kantoi pinnallaan satoja kynttilöitä, mikä sekin oli aika vaikuttavaa, vaikka rauhalliselta terassilta katsottuna ja kanakormaa nautiskellessa. Kuolema tosiaan on täällä läsnä!
Tämän päivän olen ollut varsinaisessa kielikylvyssä, sillä vietin päivän kolmen mukavan saksalaisnuoren kanssa. Vierailin riksakuljetuksen avulla noin kymmenen kilometrin päässä varsinaisessa temppelitaajamassa, jossa oli mm. paikka, jossa Buddhan sanotaan ensimmäisen kerran esiintyneen julkisesti. Alueella oli thai-temppeli, kiinalainen temppeli, kambodzhalainen temppeli, jainatemppeli ja buddhalainen temppeli sekä valtaisat luostarin rauniot. Rauhallinen keidas kaiken liikenteen infernaalisen melun ja sekamelskan jälkeen. Siellä oli todella pyhäinen olo. Palatessa sai ihailla auringonlaskua, joka näyttää täällä aivan erityisen jännältä, koska ilma on harmaana savusta ja smogista. Ja sitten nousi kuu Gangesin ylle! Huomenna olen aikeissa olla joella auringon noustessa
maanantai 30. marraskuuta 2009
perjantai 27. marraskuuta 2009
Kolkuttelinpa Kolkataan
Kun muna opettaa kanaa, olisi parasta totella. Juhon tärkein opetus äidille Intian matkaa varten oli, että älä koskaan ota yöbussia Intiassa. Teinpä kuitenkin sen virheen pysyäkseni edes summittain siinä aikatauluntapaisessa, jonka olen itselleni luonut. Piti päästä pois Hampista Hospetin kautta Hydrabadiin, josta voisin ottaa junan (26 tuntia) Kolkataan. En saanut junapaikkaa Hospetista Hydrabadiin, joten otin sen bussin. Yksitoista tuntia kolinaa, räminää, äkkijarrutuksia, joissa putosi penkiltä, töyssyjä, joissa iskarit kolahtivat aina pohjaan ja kuorsaava vierustoveri. Onneksi oli tähtikirkas yö ja vuoria ja viidakkoa saattoi katsella kuunvalossa, vaikka kuu onkin täällä Intiassa kuumempi ja kummempi, sillä puolikuu oli kuin hedelmäkippo.
Hydrabad oli jännä kaksoiskaupunki Secundrabadin kanssa, viiden miljoonan city, jossa ainakin on maailman suurin Buddhan patsas - keskellä järveä. Myös Intian suurin moskeija tuli nähtyä -ulkopäin tietenkin vain, nainen kun olen. Hassu sattuma oli, että samana päivänä, kun olin siellä moskeijan portin ulkopuolella, lounastin ravintolan oastossa For Women. Mutta olihan lauttalippuihin Fort Kochissakin omat jononsa naisille ja miehille. Hydrabad oli selvästi hyvin muslimivoittoinen kaupunki, mikä näkyi katukuvassa tietysti parhaiten naisten pukeutumisesta.
Hydrabadista istuin ja nukuin sitten junassa 26 tuntia ollakseni iltahämärissä Kolkatassa. Otin varmuuden vuoksi pre paid-taksin rautatieasemalta tänne turistikadulle ja katsoin kartasta matkan olevan noin kolme-neljä kilometriä. Hassu matka! Ensinnäkin Kolkatan liikenne on pahempaa kuin kaaos ja siellä selviäminen onkin ollut yksi matkani hankalimpia osioita. Sainpa ainakin ihailla arkkitehtuuristaan kuuluisaa Howratin siltaa oikein peffatuntumalla, sillä tuon 700 metrin sillan ylittäminen kesti puolisen tuntia. Ennen kuin noin tunnin taksimatkani oli ohi, oli kuljettaja polttanut kaksi tupakkaa, käynyt pissalla kadun varressa, ostanut ja syönyt yhden leivonnaisen ja vaihtanut takarenkaan. Mutta minä pääsin turistikadulle ja katsastettuani muutaman oikein hirveän edullisen majapaikan tutustututin itseni ensimmäisen turistinnäköisen kanssa ja kyselin majapaikkaa, hän ohjasi minut hotelli Palaceen, joka siirtomaavallan aikaan varmaan on ollutkin palatsi, mutta nyt ainakin minun vaatimaton yhden hengen huoneeni ei varmaan täyttäisi edes Suomen vankeinhoidon tilavaatimuksia eli olo on kuin vankilassa, mutta mitä sitä nyt kolmen euron yösijalta voi vaatia. Pari yötä nyt menee missä vain.
Olen tehnyt parhaani väsyttääkseni itseni riittävän kypsään unikuntoon ensi yötä varten. Olen kuljeskellut New Marketin valtavien hallien läpi, läpikäynyt kuhisevia basaareja, nautiskellut tuulen suhinasta ja linnunlaulusta Victoria Memorialin puistossa vesialtaiden vierellä, kävellyt lisää ja bongaillut matkan varren nähtävyyksiä ja työntänyt nenäni jopa hindulaisten Kalin temppeliin. Melkoinen uskontojen kirjavuus tässäkin kaupungissa. Olen havainnut ainakin katolisen ja protestanttisen kirkon, synagogan, hindutemppelin, jainalaisen temppelin ja muutaman moskeijan. Hienointa päivässä oli käynti Äiti Teresan Mother's Housessa, jossa olin iltapäivän rukoushetken aikaan. Aika paljon sitä tosiaan ymmärsi enemmän Äiti Teresan ajatuksia, kun ulkopuolella parveilivat kerjäläiset ja Howrtain asemalla lukemattomat katulapset. Monenlaista sitä on ehtinyt tänäänkin mietiskellä köyhyysen olemuksesta siirtomaavallan hulluuteen. Ehkä juuri näitten ajatusten kannalta onkin tosi hyvä olla yksin matkalla ja ajatella kaikessa rauhassa. Köyhyyden ja kurjuuden käsinkosketeltavaa ongelmaa ei vaan saa ratkaistuksi vaikka kuinka yrittäisi. Seuraavaksi varmaan täytyy alkaa pohdiskella elämän ja kuoleman kysymystä, huomenna jatkan Varanasiin.
Hydrabad oli jännä kaksoiskaupunki Secundrabadin kanssa, viiden miljoonan city, jossa ainakin on maailman suurin Buddhan patsas - keskellä järveä. Myös Intian suurin moskeija tuli nähtyä -ulkopäin tietenkin vain, nainen kun olen. Hassu sattuma oli, että samana päivänä, kun olin siellä moskeijan portin ulkopuolella, lounastin ravintolan oastossa For Women. Mutta olihan lauttalippuihin Fort Kochissakin omat jononsa naisille ja miehille. Hydrabad oli selvästi hyvin muslimivoittoinen kaupunki, mikä näkyi katukuvassa tietysti parhaiten naisten pukeutumisesta.
Hydrabadista istuin ja nukuin sitten junassa 26 tuntia ollakseni iltahämärissä Kolkatassa. Otin varmuuden vuoksi pre paid-taksin rautatieasemalta tänne turistikadulle ja katsoin kartasta matkan olevan noin kolme-neljä kilometriä. Hassu matka! Ensinnäkin Kolkatan liikenne on pahempaa kuin kaaos ja siellä selviäminen onkin ollut yksi matkani hankalimpia osioita. Sainpa ainakin ihailla arkkitehtuuristaan kuuluisaa Howratin siltaa oikein peffatuntumalla, sillä tuon 700 metrin sillan ylittäminen kesti puolisen tuntia. Ennen kuin noin tunnin taksimatkani oli ohi, oli kuljettaja polttanut kaksi tupakkaa, käynyt pissalla kadun varressa, ostanut ja syönyt yhden leivonnaisen ja vaihtanut takarenkaan. Mutta minä pääsin turistikadulle ja katsastettuani muutaman oikein hirveän edullisen majapaikan tutustututin itseni ensimmäisen turistinnäköisen kanssa ja kyselin majapaikkaa, hän ohjasi minut hotelli Palaceen, joka siirtomaavallan aikaan varmaan on ollutkin palatsi, mutta nyt ainakin minun vaatimaton yhden hengen huoneeni ei varmaan täyttäisi edes Suomen vankeinhoidon tilavaatimuksia eli olo on kuin vankilassa, mutta mitä sitä nyt kolmen euron yösijalta voi vaatia. Pari yötä nyt menee missä vain.
Olen tehnyt parhaani väsyttääkseni itseni riittävän kypsään unikuntoon ensi yötä varten. Olen kuljeskellut New Marketin valtavien hallien läpi, läpikäynyt kuhisevia basaareja, nautiskellut tuulen suhinasta ja linnunlaulusta Victoria Memorialin puistossa vesialtaiden vierellä, kävellyt lisää ja bongaillut matkan varren nähtävyyksiä ja työntänyt nenäni jopa hindulaisten Kalin temppeliin. Melkoinen uskontojen kirjavuus tässäkin kaupungissa. Olen havainnut ainakin katolisen ja protestanttisen kirkon, synagogan, hindutemppelin, jainalaisen temppelin ja muutaman moskeijan. Hienointa päivässä oli käynti Äiti Teresan Mother's Housessa, jossa olin iltapäivän rukoushetken aikaan. Aika paljon sitä tosiaan ymmärsi enemmän Äiti Teresan ajatuksia, kun ulkopuolella parveilivat kerjäläiset ja Howrtain asemalla lukemattomat katulapset. Monenlaista sitä on ehtinyt tänäänkin mietiskellä köyhyysen olemuksesta siirtomaavallan hulluuteen. Ehkä juuri näitten ajatusten kannalta onkin tosi hyvä olla yksin matkalla ja ajatella kaikessa rauhassa. Köyhyyden ja kurjuuden käsinkosketeltavaa ongelmaa ei vaan saa ratkaistuksi vaikka kuinka yrittäisi. Seuraavaksi varmaan täytyy alkaa pohdiskella elämän ja kuoleman kysymystä, huomenna jatkan Varanasiin.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Hämmästyttävä Hampi
Oletko kuullut mahtavasta nähtävyydestä nimeltä Hampi? Toivottavasti olet, minä en ollut kuullut, mutta onneksi matkan aikana on löytynyt useampikin ihminen, joka on suositellut tätä paikkaa, joten olihan tänne tultava. Ja hyvä,kun tulin!
Matkaan lähdin Ernakulumista lauantai-iltana kuuden maissa kohteena Bangalore. Matkan aikana oli junaseuranani todella viehättävä intialainen nuoripari, joka oli menossa kotiin sairaalasta synnytyksen jälkeen. Suloinen poikavauva oli viiden päivän ikäinen ja hiukan kävi äitiä sääliksi, heidän matkansa kesti nelisen tuntia ja ymmärrettävästi äidin istuminen ei ollut kaikkein helpointa mahdollista. Mukanaan heillä oli lapsenhoitaja, joka pääsääntöisesti huolehti vauvasta, äiti otti vauvan syliinsä vain imetyksen ajaksi.
Sunnuntaiaamu valkeni sitten Bangaloressa (nykyisin Bengaluru, yksi kirjoitusasu oli myös Bangalooru) ja aamu-usvassa havaitsin ensin valtaisan tasangon ja paljon teollisuutta ja riisipeltoja, sitten tulivat slummialueet ja auringon noustessa usvasta näkyivätkin loputtomiin jatkuvat vuoret. Täällä Intian IT-cityssä vietin siis sunnuntaipäivän. Aamukävelyllä ei oikein näyttänyt IT-keskukselta, kun vastaan löntysteli hyvinvoivan näköisiä lehmiä ja vähemmän hyvinvoivan näköisiä ihmisiää tunkiot levittäytyivät kaduille ja liikenteen päästöt kietoivat kaiken haisevaan harmauteen.
Kestin liikenteessä kävelyä reilun parin kilometrin verran ja nähtyäni ensimmäisen merkittävän nähtävyyden eli Krishnarajendran markkina-alueen olin valmis riksakuljetukseen noin kahden kilometrin päähän punaisten ruusujen eli Lalbaghin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kaunis, avara 1760 perustettu 95 hehtaarin puisto satoine kasvilajeineen ja varjoisine penkkeineen oli todellinen keidas ja siellä mieleen hiipi ajatus sunnuntaiaamun rauhasta. Ruusutarha oli valitettavan onneton muuhun nähden. Jatkoin rauhasta nautiskeltuani matkaani ja kuljeskelin toiseenkin valtaisaan puistoon eli Cobbon Parkiin ihailemaan mm. paikallista goottilaistyylistä kirjastoa sekä museota. Ja löytyihän se lasipalatsien IT-citykin, josta tosin pakenin elämää sykkiville vanhan kaupungin kaduille kohteena rautatieasema. Pitkän seisotun odottelun jälkeen, asemalla ei nimittäin ollut odotustiloja puhumattakaan tuoleista, pääsin vihdoin kaatumaan paikalleni junan sleeper-osastoon ja nukahdin välittömästi hillittömästä metelistä huolimatta.
Eilisen ja tämän puolipäiväisen olen siis ollut Hampissa, joka on aivan uskomaton paikka. En ollut kuullut paikasta aiemmin, mutta tämä pikkukylä eli valtaisa temppeli ja sen basaarialue, joka siis on yllättäen edelleenkin toimiva kauppakuja, onkin keskus aivan mielettömän hienoihin maisemiin ja uskomattomaan määrään erilaisia temppeleitä. Keskustassa kohoaa huikea 54-metrinen goburam (torni), joka on vuodelta 1442 ja se siis tosiaan hallitsee tätä pikkukylää ja johtaa Virupakshan temppeliin, joka on alueen päätemppeli. Sen katsastettuani kuljeskelin kävellen loppupäivän välillä ruokaillen ja hiukan lepäillen uskomattoman hienoissa joki-ja vuorimaisemissa temppeliltä toiselle ja lopulta viimeiseltä etapilta noin neljän kilometrin päästä raahautin uupuneen kroppani ja kipeytyneen koipeni riksalla majatalooni. Ehdin katsastaa kahdeksan ja neljän välillä Vittalan temppelin ja lukemattomia muita pienempiä. Majatalon isäntä sanoi, että joka minuutti näet uuden temppelin - ja se toisaankin piti paikkansa -toisin kuin saman henkilön lupaus huoneen kuumasta vedestä. Uskomattomat maisemat temppeleineen ja valtaisine siirtolohkareineen ja banaaniviljelmineen. Taas näitä paikkoja, joissa keskellä ei mitään onkin yhtäkkiä jotakin aivan mahtavaa.
Aamukävelyni kohde oli joen ranta, koska siellä suoritetaan joka aamu noin 7.30 Virupakshan temppelin pyhän Lakshami-norsun pesu. Päivän opetus on siis se, kuinka elefantti pestään. Elefantin pesu yhdistyneenä jälleen kerran paikallisten aamutoimiin oli aika uskomaton kokemus sekin. Opin ainakin, että elefantti osaa olla nauttivan näköinen maatessaan kyljellään joessa ja miesten harjatessa sitä juuriharjoilla. Ja lopuksi sitten omatoiminen suihku.
Seuraavaksi onkin edessä bussimatkailua, ensin täältä Hampista lähimpään kaupunkiin Hospetiin, sieltä yhdeksän tunnin bussimatka Hyderabadiin, josta toivottavasti ryhdyn matkaamaan taas junalla kohti Kolkataa, muinaissuomeksi Kalkuttaa ja Varanasia. Junamatkailu on täällä todella hauskaa ja halpaa, sleeper-osasto on edullisin ja ihan asiallinen tapa päästä paikasta toiseen. Koko ajan vaunuissa kulkee ruuan ja teen, kahvin ja virvoitusjuomien kauppiaita ja muutamalla sentillä saat kupillisen maitoteetä tai maitokahvia, jotka ovat tosi herkullisia juotavia. Ja maisemat ovat mielenkiintoisia, jos matkaat päiväsaikaan - ja yömatkailussa on se hyvä uoli, että aamulla heräät jälleen uudessa paikassa.
Matkaan lähdin Ernakulumista lauantai-iltana kuuden maissa kohteena Bangalore. Matkan aikana oli junaseuranani todella viehättävä intialainen nuoripari, joka oli menossa kotiin sairaalasta synnytyksen jälkeen. Suloinen poikavauva oli viiden päivän ikäinen ja hiukan kävi äitiä sääliksi, heidän matkansa kesti nelisen tuntia ja ymmärrettävästi äidin istuminen ei ollut kaikkein helpointa mahdollista. Mukanaan heillä oli lapsenhoitaja, joka pääsääntöisesti huolehti vauvasta, äiti otti vauvan syliinsä vain imetyksen ajaksi.
Sunnuntaiaamu valkeni sitten Bangaloressa (nykyisin Bengaluru, yksi kirjoitusasu oli myös Bangalooru) ja aamu-usvassa havaitsin ensin valtaisan tasangon ja paljon teollisuutta ja riisipeltoja, sitten tulivat slummialueet ja auringon noustessa usvasta näkyivätkin loputtomiin jatkuvat vuoret. Täällä Intian IT-cityssä vietin siis sunnuntaipäivän. Aamukävelyllä ei oikein näyttänyt IT-keskukselta, kun vastaan löntysteli hyvinvoivan näköisiä lehmiä ja vähemmän hyvinvoivan näköisiä ihmisiää tunkiot levittäytyivät kaduille ja liikenteen päästöt kietoivat kaiken haisevaan harmauteen.
Kestin liikenteessä kävelyä reilun parin kilometrin verran ja nähtyäni ensimmäisen merkittävän nähtävyyden eli Krishnarajendran markkina-alueen olin valmis riksakuljetukseen noin kahden kilometrin päähän punaisten ruusujen eli Lalbaghin kasvitieteelliseen puutarhaan. Kaunis, avara 1760 perustettu 95 hehtaarin puisto satoine kasvilajeineen ja varjoisine penkkeineen oli todellinen keidas ja siellä mieleen hiipi ajatus sunnuntaiaamun rauhasta. Ruusutarha oli valitettavan onneton muuhun nähden. Jatkoin rauhasta nautiskeltuani matkaani ja kuljeskelin toiseenkin valtaisaan puistoon eli Cobbon Parkiin ihailemaan mm. paikallista goottilaistyylistä kirjastoa sekä museota. Ja löytyihän se lasipalatsien IT-citykin, josta tosin pakenin elämää sykkiville vanhan kaupungin kaduille kohteena rautatieasema. Pitkän seisotun odottelun jälkeen, asemalla ei nimittäin ollut odotustiloja puhumattakaan tuoleista, pääsin vihdoin kaatumaan paikalleni junan sleeper-osastoon ja nukahdin välittömästi hillittömästä metelistä huolimatta.
Eilisen ja tämän puolipäiväisen olen siis ollut Hampissa, joka on aivan uskomaton paikka. En ollut kuullut paikasta aiemmin, mutta tämä pikkukylä eli valtaisa temppeli ja sen basaarialue, joka siis on yllättäen edelleenkin toimiva kauppakuja, onkin keskus aivan mielettömän hienoihin maisemiin ja uskomattomaan määrään erilaisia temppeleitä. Keskustassa kohoaa huikea 54-metrinen goburam (torni), joka on vuodelta 1442 ja se siis tosiaan hallitsee tätä pikkukylää ja johtaa Virupakshan temppeliin, joka on alueen päätemppeli. Sen katsastettuani kuljeskelin kävellen loppupäivän välillä ruokaillen ja hiukan lepäillen uskomattoman hienoissa joki-ja vuorimaisemissa temppeliltä toiselle ja lopulta viimeiseltä etapilta noin neljän kilometrin päästä raahautin uupuneen kroppani ja kipeytyneen koipeni riksalla majatalooni. Ehdin katsastaa kahdeksan ja neljän välillä Vittalan temppelin ja lukemattomia muita pienempiä. Majatalon isäntä sanoi, että joka minuutti näet uuden temppelin - ja se toisaankin piti paikkansa -toisin kuin saman henkilön lupaus huoneen kuumasta vedestä. Uskomattomat maisemat temppeleineen ja valtaisine siirtolohkareineen ja banaaniviljelmineen. Taas näitä paikkoja, joissa keskellä ei mitään onkin yhtäkkiä jotakin aivan mahtavaa.
Aamukävelyni kohde oli joen ranta, koska siellä suoritetaan joka aamu noin 7.30 Virupakshan temppelin pyhän Lakshami-norsun pesu. Päivän opetus on siis se, kuinka elefantti pestään. Elefantin pesu yhdistyneenä jälleen kerran paikallisten aamutoimiin oli aika uskomaton kokemus sekin. Opin ainakin, että elefantti osaa olla nauttivan näköinen maatessaan kyljellään joessa ja miesten harjatessa sitä juuriharjoilla. Ja lopuksi sitten omatoiminen suihku.
Seuraavaksi onkin edessä bussimatkailua, ensin täältä Hampista lähimpään kaupunkiin Hospetiin, sieltä yhdeksän tunnin bussimatka Hyderabadiin, josta toivottavasti ryhdyn matkaamaan taas junalla kohti Kolkataa, muinaissuomeksi Kalkuttaa ja Varanasia. Junamatkailu on täällä todella hauskaa ja halpaa, sleeper-osasto on edullisin ja ihan asiallinen tapa päästä paikasta toiseen. Koko ajan vaunuissa kulkee ruuan ja teen, kahvin ja virvoitusjuomien kauppiaita ja muutamalla sentillä saat kupillisen maitoteetä tai maitokahvia, jotka ovat tosi herkullisia juotavia. Ja maisemat ovat mielenkiintoisia, jos matkaat päiväsaikaan - ja yömatkailussa on se hyvä uoli, että aamulla heräät jälleen uudessa paikassa.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Kolmas kerta kerrontaa Keralasta
Kolmas kerta toivottavasti sanoo toden ja saan tekstini vihdoin valmiiksi. Tosin nyt joudun kirjoittamaan ilman suomalaista kirjaimistoa, kun ei edes paikallinen kaveri osannut vaihtaa kirjaimistoa. Kirjoitin Keralan kuulumiset kertaalleen ja huomasin antaneeni vanhan Netlibris-blogini salasanan ja sinne meni, toisen version kirjoitin eilen ja olin jo aivan loppusuoralla, kun ukkoskuuro nappasi koneen tilttiin ja kaikki meni sen sekunnin sadasosan aikana. Jälkikäteen ei seuraavassa paikassa sain taas käyttöön suomalaisen näppäimistön, joten vähän täydennän tekstiäni.
Viimeisen viikon ajan olen siis oleskellut Keralassa, hotellipaikkana Ernakulum ja sen sisarkaupunki Fort Kochi, joka olikin vallan hurmaava paikka pikkukujineen ja hauskan sekavan arkkitehtuurinsa ansiosta. Portugalin herruus oli havaittavissa, onhan kaupunki paikka, jossa Vasco da Cama kuoli. Hauskan arkkitehtuurisekamelskan ohella kiinnostavin paikka oli kalasatama aamutuimaan koettuna ja valtaisat kiinalaiset kalaverkot rannassa muistona menneiltä ajoilta.
Varsinainen syyni tulla Keralaan oli halu kokea kathakali-teatteria, jota sainkin sitten nauttia useammankin kerran. Jo ekana iltana bongasin sattumalta kathakalipaikan iltajaloittelullani. Maskeeraus ja turistiversioitu kathakalin esittely teki ensikertalaiseen vaikutuksen, mutta toisena iltana etsin hartaasti See India Foudationin versiota samaisesta teatterista. Ja se 0likin varsinaista ilmeiden ja eleiden ilotulitusta. Opas oli paikan johtaja ja hyvin selkokielinen ja mies, joka esitti eleet, ilmeet, tunnetilat ja sormimerkit, oli aivan uskomattoman taitava. Kolmas kerta oli sitten temppelifestivaalilla noin 12 kilometrin matkan takana Ernakulumista. Sain vinkin paikallisesta turistitoimistosta, etta tuolla festivaalilla on elefanttiesitys, tanssia, musiikkia ja koko yön jatkuva kathakaliesitys, siis sellainen kuin se alun alkaen on ollutkin: temppelimenoihin kuuluvaa. Koko yön kestävää esitystä en tosin uskaltanut kovin myöhäiseen jäädä seuraamaan, koska seuraavaksi aamuksi olin varannut turistimatkan jokiristeilylle ja nouto hotellilta olisi aamutuimaan. Onneksi en jäänyt kovin myöhään: riksan saanti oli aika epätoivoista. sillä väkeä oli enemmän kuin paljo. Ja kun lopulta sain riksan, satoi jo lähes kaatamalla ja riksan lasinpyyhkijät eivät toimineet. Oli aika mielenkiintoinen matka. Hotellille päästyäni saatoin hiukan huokaista ja lakata puristamasta käsiäni nyrkkiin rystyset valkoisina.
Olen koettanut kovasti saada tolkkua Intian uskonnoista, kansantanssin eri lajeista ja kielikirjavuudesta. Viimemainittuun ongelmaan tutustuin, kun havaitsin bombaylaisen miehen puhuvan maamiehelleen keralalaiselle englantia.
Kaunis, vauras, melkoisen hyvinvoivan oloinen Kerala teki vaikutuksen viimeistaan perjantaina, kun olin kahdeksan tunnin turneella Keralan jokimaisemissa. Turistireissu, mutta hintansa arvoinen. Ensiksi sai katsella maisemia tunnin verran automatkan aikana, sitten joukkomme lastattiin kettuvallamiin eli asuntoveneeseen, jonka kanssa seilailimme jokia ja yhden jarvenkin poikki. Saimme seurata kalastajia ja simpukankalastajia arjessaan ja saimme aimo annoksen tietoa saarelaisten elinkeinoista, mm. kookoskaljan valmistuksesta ja prosessista, jonka avulla simpukankuorista valmistetaan osteoporoosintorjunta-ainetta. Samoin tuli tutuksi melkoinen lajitelma paikallisia kasveja, joita luontaishoidossa ayrvedassa kaytetaan. Ja paikallisista tuotteista valmistettu ruoka, varsinkin simpukat, olivat vallan mainioita. Kolmisen tuntia lipuilimme hissukseen pikkuisia kanavia pitkin halki paikallisten pikkukylien. Oli aika rauhoittavaa katsella ihmisten verkkaista arkea, kasveja ja bongailla kuningaskalastajia, siis komeita lintuja.
Minulla oli tarkoitus lauantaina vierailla ayrvedahoidossa, erityisesti hierontaa olin ajatellut, mutta vanha vika vasemmassa jalassa vihoitteli perjantaina sen verran ankarasti, etten rohjennut lauantaina juuri muuta kuin maata jalkaa lepuuttamassa hotellissa junaa odotellen. Auringonlaskun aikaan, siis kuudelta, aloitin sitten pikku hiljaa siirtymisen pohjoista kohti.
Aamuaurinko nousi, kun aloimme jo olla Bangaloressa. Silmiin pisti Keralaan verrattuna heti aamun valjettua paljastuneet slummialueet, niin Intian tietotekniikkakaupungissa kuin ollaankin. Bangaloressa olen suurimman osan aikaani haahuillut ihanissa puistoissa, joita kaupungissa on ilahduttavasti. Tosin jo aamujaloitteluni aikaan sain tuta myos sen pahemman puolen: roskia napostelevia lehmia, kaatopaikka kadulla,hirmuinen liikenne ja sen pakokaasusavu, joka oli todellinen smog. Nyt odottelen junaa Hospetiin, josta tarkoitukseni on saada itseni hinattua jotenkin Hampiin, jota monet matkalaiset ovat suositelleet.
Yksin matkailussa mainiota on, etta tulee juteltua runsaammin paikallisten ja muiden matkalaisten kanssa. Perjantain ekskursiolla oli samassa laivassa ja kanootissa ainakin yhden suomalaisen ohella kaksi uusiseelantilaista, yksi korealainen, kaksi sveitsilaista, kaksi ranskalaista, kaksi tanskalaista, yksi perulainen, kaksi argentiinalaista ja yksi kanadalainen, jonka sukunimi oli Koskinuija, miehen suku on suomalainen, koskaan pariskunta ei kuitenkaan ole Suomessa vieraillut. Eilen illalla puolestaan matkaseurana oli hurmaava intialaispariskunta tulossa synnytyssairaalasta viiden paivan vanhan poikansa ja lastenhoitajan kanssa.
Viimeisen viikon ajan olen siis oleskellut Keralassa, hotellipaikkana Ernakulum ja sen sisarkaupunki Fort Kochi, joka olikin vallan hurmaava paikka pikkukujineen ja hauskan sekavan arkkitehtuurinsa ansiosta. Portugalin herruus oli havaittavissa, onhan kaupunki paikka, jossa Vasco da Cama kuoli. Hauskan arkkitehtuurisekamelskan ohella kiinnostavin paikka oli kalasatama aamutuimaan koettuna ja valtaisat kiinalaiset kalaverkot rannassa muistona menneiltä ajoilta.
Varsinainen syyni tulla Keralaan oli halu kokea kathakali-teatteria, jota sainkin sitten nauttia useammankin kerran. Jo ekana iltana bongasin sattumalta kathakalipaikan iltajaloittelullani. Maskeeraus ja turistiversioitu kathakalin esittely teki ensikertalaiseen vaikutuksen, mutta toisena iltana etsin hartaasti See India Foudationin versiota samaisesta teatterista. Ja se 0likin varsinaista ilmeiden ja eleiden ilotulitusta. Opas oli paikan johtaja ja hyvin selkokielinen ja mies, joka esitti eleet, ilmeet, tunnetilat ja sormimerkit, oli aivan uskomattoman taitava. Kolmas kerta oli sitten temppelifestivaalilla noin 12 kilometrin matkan takana Ernakulumista. Sain vinkin paikallisesta turistitoimistosta, etta tuolla festivaalilla on elefanttiesitys, tanssia, musiikkia ja koko yön jatkuva kathakaliesitys, siis sellainen kuin se alun alkaen on ollutkin: temppelimenoihin kuuluvaa. Koko yön kestävää esitystä en tosin uskaltanut kovin myöhäiseen jäädä seuraamaan, koska seuraavaksi aamuksi olin varannut turistimatkan jokiristeilylle ja nouto hotellilta olisi aamutuimaan. Onneksi en jäänyt kovin myöhään: riksan saanti oli aika epätoivoista. sillä väkeä oli enemmän kuin paljo. Ja kun lopulta sain riksan, satoi jo lähes kaatamalla ja riksan lasinpyyhkijät eivät toimineet. Oli aika mielenkiintoinen matka. Hotellille päästyäni saatoin hiukan huokaista ja lakata puristamasta käsiäni nyrkkiin rystyset valkoisina.
Olen koettanut kovasti saada tolkkua Intian uskonnoista, kansantanssin eri lajeista ja kielikirjavuudesta. Viimemainittuun ongelmaan tutustuin, kun havaitsin bombaylaisen miehen puhuvan maamiehelleen keralalaiselle englantia.
Kaunis, vauras, melkoisen hyvinvoivan oloinen Kerala teki vaikutuksen viimeistaan perjantaina, kun olin kahdeksan tunnin turneella Keralan jokimaisemissa. Turistireissu, mutta hintansa arvoinen. Ensiksi sai katsella maisemia tunnin verran automatkan aikana, sitten joukkomme lastattiin kettuvallamiin eli asuntoveneeseen, jonka kanssa seilailimme jokia ja yhden jarvenkin poikki. Saimme seurata kalastajia ja simpukankalastajia arjessaan ja saimme aimo annoksen tietoa saarelaisten elinkeinoista, mm. kookoskaljan valmistuksesta ja prosessista, jonka avulla simpukankuorista valmistetaan osteoporoosintorjunta-ainetta. Samoin tuli tutuksi melkoinen lajitelma paikallisia kasveja, joita luontaishoidossa ayrvedassa kaytetaan. Ja paikallisista tuotteista valmistettu ruoka, varsinkin simpukat, olivat vallan mainioita. Kolmisen tuntia lipuilimme hissukseen pikkuisia kanavia pitkin halki paikallisten pikkukylien. Oli aika rauhoittavaa katsella ihmisten verkkaista arkea, kasveja ja bongailla kuningaskalastajia, siis komeita lintuja.
Minulla oli tarkoitus lauantaina vierailla ayrvedahoidossa, erityisesti hierontaa olin ajatellut, mutta vanha vika vasemmassa jalassa vihoitteli perjantaina sen verran ankarasti, etten rohjennut lauantaina juuri muuta kuin maata jalkaa lepuuttamassa hotellissa junaa odotellen. Auringonlaskun aikaan, siis kuudelta, aloitin sitten pikku hiljaa siirtymisen pohjoista kohti.
Aamuaurinko nousi, kun aloimme jo olla Bangaloressa. Silmiin pisti Keralaan verrattuna heti aamun valjettua paljastuneet slummialueet, niin Intian tietotekniikkakaupungissa kuin ollaankin. Bangaloressa olen suurimman osan aikaani haahuillut ihanissa puistoissa, joita kaupungissa on ilahduttavasti. Tosin jo aamujaloitteluni aikaan sain tuta myos sen pahemman puolen: roskia napostelevia lehmia, kaatopaikka kadulla,hirmuinen liikenne ja sen pakokaasusavu, joka oli todellinen smog. Nyt odottelen junaa Hospetiin, josta tarkoitukseni on saada itseni hinattua jotenkin Hampiin, jota monet matkalaiset ovat suositelleet.
Yksin matkailussa mainiota on, etta tulee juteltua runsaammin paikallisten ja muiden matkalaisten kanssa. Perjantain ekskursiolla oli samassa laivassa ja kanootissa ainakin yhden suomalaisen ohella kaksi uusiseelantilaista, yksi korealainen, kaksi sveitsilaista, kaksi ranskalaista, kaksi tanskalaista, yksi perulainen, kaksi argentiinalaista ja yksi kanadalainen, jonka sukunimi oli Koskinuija, miehen suku on suomalainen, koskaan pariskunta ei kuitenkaan ole Suomessa vieraillut. Eilen illalla puolestaan matkaseurana oli hurmaava intialaispariskunta tulossa synnytyssairaalasta viiden paivan vanhan poikansa ja lastenhoitajan kanssa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Lehmien lepopäivää
Rantalomailu ei oikein ole minun lajini, vaikkakin uimisesta hillittömästi tykkäänkin, mutta ei palmujen katselu rauahallisella hiekkarannalla horisonttiin tuijotellen ihan tyhmää ole. Vierellä levolliset lehmät uupottavat läkähdyttävässä helteessä ja aurinkotuoliin ropisee hiekkaa, kun koirat kaivautuvat kosteaan hiekkaan rantatuolin alle varjoon huilaamaan. Ensimmäisenä täällä Palolemissa olopäivänä aallot olivat aivan mielettömän isoja ja niissä tulikin lilluttua tuntikausia. Sen jälkeen on meri ollutkin rauhallismpi ja ilma kuumaa ja aurinko polttavaa, joten enempi olen tosiaankin meressä räpiköinyt kuin rannalla makoillut. Aurinko tuntuu silti aika hyvin tarttuvan. En muistuta normaalia marraskuista itseäni kovinkaan paljon.
Eilen helle sai aikaan melkoisen mahtavan ukkosen, jota onnekseni sain seurata majataloni lasitetulta parvekkeelta. Kolmella suunnalla salamoi ja jyrisi niin, että aloin oikeasti olla mummi-vainajan kanssa samaa mieltä: ukkonen voi olla aika pelottavaakin. Ja sade oli aivan mieletön ja koko kaupunki puolisen tuntia ilman sähköjä. Onneksi oli matkalahjaksi saatu hieno otsalamppu, joten ei mitään hätää.
Vähän on jo täytynyt jotakin tehdäkseni shoppaillakin, lastenvaatteet ovat täälläkin liikuttavan ihania, joten varo vaan Kyösti-parka, mummilla on tuliaisina vain pehmeitä paketteja...
Intialainen ruoka on tulista ja ihanaa, eikä maksa paljon, joten siltä osinkin on kaikki paremmin kuin hyvin.
Huomenna jatkan kohti etelää, Keralaa nähdäkseni ainakin hiukan kathakali-teatteria, josta sitten seuraavassa blogitekstissä lisää, jahka olen kokenut. Viidentoista tunnin junamatka edessä huomisiltana, suuntana Cochi /Ernakulam, jos joku matkaani kartalta seuraa.
Eilen helle sai aikaan melkoisen mahtavan ukkosen, jota onnekseni sain seurata majataloni lasitetulta parvekkeelta. Kolmella suunnalla salamoi ja jyrisi niin, että aloin oikeasti olla mummi-vainajan kanssa samaa mieltä: ukkonen voi olla aika pelottavaakin. Ja sade oli aivan mieletön ja koko kaupunki puolisen tuntia ilman sähköjä. Onneksi oli matkalahjaksi saatu hieno otsalamppu, joten ei mitään hätää.
Vähän on jo täytynyt jotakin tehdäkseni shoppaillakin, lastenvaatteet ovat täälläkin liikuttavan ihania, joten varo vaan Kyösti-parka, mummilla on tuliaisina vain pehmeitä paketteja...
Intialainen ruoka on tulista ja ihanaa, eikä maksa paljon, joten siltä osinkin on kaikki paremmin kuin hyvin.
Huomenna jatkan kohti etelää, Keralaa nähdäkseni ainakin hiukan kathakali-teatteria, josta sitten seuraavassa blogitekstissä lisää, jahka olen kokenut. Viidentoista tunnin junamatka edessä huomisiltana, suuntana Cochi /Ernakulam, jos joku matkaani kartalta seuraa.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Aurinkolomaa Intiassa?
Edellisen kirjoituskerran jälkeen olenkin siirtynyt matkani toiseen puoliaikaan eli puolivälissä ollaan jotakuinkin. Yhteenvetona menneestä voin ainakin todeta sen, että Thaimaahan täytyy ruuan, ihmisten ja ennen kaikkea maisemien takia varmasti vielä palata, jäihän jopa kuuluisa Kwai-joen silta näkemättä ja paljon, paljon muuta. Laosin pohjoisosiin jäi myös pienoinen kaipuu. Kamdodzha oli nähtävyyksiltään aika uskomaton ja ystävällisimmät ihmiset ja parhaat ruuat löytyivät myös sieltä. Vietnamin eteläosat kyllä haluaisin vielä nähdä. Eli kyllä sitä maailmaa ehtii aika vähän nähdä kuukaudessa tai kahdessakaan.
Tapasin eilen junasta poistuessani ruotsalaisen Nanan, joka taas oli aiemmin junassa tavannut sveitsiläisen Lilin, joka vasta olikin reppureissannut yksinään alkaen Amazonin viidakoista ja viimeeksi Himalajan rinteillä Darjeelingissa, joten tänmä oma lähinnä turistipaikkoihin kohdistuva reputteluni on aika vaatimatonta laatua.
Lensin siis sunnuntaina Bangkokista Mumbaihin ja sen jälkeen on ollutkin matkan aina-ei-voi-onnistua -osastoa. Sunnuntaina otin asioiden jouduttamiseksi pre paid-taksin lentoasemalta entiselle Victoria-asemalle, joka sivumennen sanottuna on aika hengästyttävä siirtomaavallan muistomerkki. Olin asemalla 14.20, kun lipputoimisto oli suljettu klo 14.00. Ei kun rinkka selkään ja yösijaa etsimään. Löysin läheltä pienen, vaatimattoman hotellin järkyttävään hintaan. Väsymyksen siinä vaiheessa ajattelin, että antaa olla, yksi yö, mutta niitä tulikin kaksi, koska sain junalipun Madgaoniin, siis Goaan vasta tiistaiaamun junaan. 1200 kilometriä, hinta nelisen euroa ja paikkana sleeper eli makuulavitsa intialaisten joukossa.
Mumbaissa käytin maanantaipäivän käpsytellen nähtävyydeltä toiselle ja pitkin Marine Drivea ja sitten päänäärättömästi elämää katsellen. Gateway to India, Taj Mahal-hotelli tulivat nähdyiksi, samoin taidemuseo ja Prince of Wales-museo, joista viimemainitut tuli nopeasti käytyä: museot ovat kiinni maanantaisin. Käveltyäni vihoittelevan jalkani kipeäksi ja itseni uuvuksiin, lounastin pikaisesti ja hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olin omassa huoneessani huilaamassa.
Aamulla kuuden maissa asemalle ja viettämään aikaa naisten odotushuoneessa ja sitten vähän ennen seitsemää Mandovia-expressiin ja matkaan kohti etelää. Päiväjunassa on tietenkin se hyvä, että näkee maisemia, mutta perilletulo oli illalla ja pari tuntia myöhässä ja raivoisassa vesisateessa, joten tutustutun itseni pariin muuhun rinkkaturistinaiseen ja yhteisestä sopimuksesta otimme taksin Colvaan, josta vesisateessa ja umpipimeässä haimme taksin kanssa najapaikkaa. Löytyi aika likainen, mutta loistavalla paikalla oleva Fisherman-hotelli. Ja sieltä sai ruokaa, junassa tuli maisteltua kaikkea kivaa samosoista mahdottoman hyvään teehen ja kahviin. Junissa tosiaan palvelu pelaa, koko ajan kulki erilaista myyjää ohi mukanaan mitä mielenkiintoisimpia herkkuja ja koko päivän kahveihin, teehen, veteen ja pikkunaposteltaviin sai kulumaan noin euron.
Junatuttavien kanssa vietimme rattoisan illalishetken ja puoliyön maissa siirryin huoneeseeni nukkumaan ja kuuntelemaan valtaisn myrskyn ääniä ja aaltojen pauhua, hotelli oli nimittäin hienolla paikalla rannalla. Onneksi ostin Vietnamista silkkisen makuupussin, nyt sille oli käyttöä samoin kuin kotoa tuomalleni tyynyliinalle. Lakanat oivät olleet ihan puhtaimmasta päästä, mutta hyvin silti nukutti. Aamiaisen jälkeen tein parin tunnin rantakävelyn hiekka-ja suolatuulessa. Puolipäivän aikaan kirjasin itseni ulos ja tulin parin mutkan kautta tänne Palolemiin, jossa majoituin JUhon suosittelemaan majataloon ja tänne taidan nyt jumittua muutamaksi päiväksi, on olllut seen verran reipasta menoa, että täytyy välillä vähän huilata ja nollata.Vietän aurinkolomaa, kunhan tämä ainakin kaksi päivää vallinnut rankkasade lakkaa.
Tapasin eilen junasta poistuessani ruotsalaisen Nanan, joka taas oli aiemmin junassa tavannut sveitsiläisen Lilin, joka vasta olikin reppureissannut yksinään alkaen Amazonin viidakoista ja viimeeksi Himalajan rinteillä Darjeelingissa, joten tänmä oma lähinnä turistipaikkoihin kohdistuva reputteluni on aika vaatimatonta laatua.
Lensin siis sunnuntaina Bangkokista Mumbaihin ja sen jälkeen on ollutkin matkan aina-ei-voi-onnistua -osastoa. Sunnuntaina otin asioiden jouduttamiseksi pre paid-taksin lentoasemalta entiselle Victoria-asemalle, joka sivumennen sanottuna on aika hengästyttävä siirtomaavallan muistomerkki. Olin asemalla 14.20, kun lipputoimisto oli suljettu klo 14.00. Ei kun rinkka selkään ja yösijaa etsimään. Löysin läheltä pienen, vaatimattoman hotellin järkyttävään hintaan. Väsymyksen siinä vaiheessa ajattelin, että antaa olla, yksi yö, mutta niitä tulikin kaksi, koska sain junalipun Madgaoniin, siis Goaan vasta tiistaiaamun junaan. 1200 kilometriä, hinta nelisen euroa ja paikkana sleeper eli makuulavitsa intialaisten joukossa.
Mumbaissa käytin maanantaipäivän käpsytellen nähtävyydeltä toiselle ja pitkin Marine Drivea ja sitten päänäärättömästi elämää katsellen. Gateway to India, Taj Mahal-hotelli tulivat nähdyiksi, samoin taidemuseo ja Prince of Wales-museo, joista viimemainitut tuli nopeasti käytyä: museot ovat kiinni maanantaisin. Käveltyäni vihoittelevan jalkani kipeäksi ja itseni uuvuksiin, lounastin pikaisesti ja hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa olin omassa huoneessani huilaamassa.
Aamulla kuuden maissa asemalle ja viettämään aikaa naisten odotushuoneessa ja sitten vähän ennen seitsemää Mandovia-expressiin ja matkaan kohti etelää. Päiväjunassa on tietenkin se hyvä, että näkee maisemia, mutta perilletulo oli illalla ja pari tuntia myöhässä ja raivoisassa vesisateessa, joten tutustutun itseni pariin muuhun rinkkaturistinaiseen ja yhteisestä sopimuksesta otimme taksin Colvaan, josta vesisateessa ja umpipimeässä haimme taksin kanssa najapaikkaa. Löytyi aika likainen, mutta loistavalla paikalla oleva Fisherman-hotelli. Ja sieltä sai ruokaa, junassa tuli maisteltua kaikkea kivaa samosoista mahdottoman hyvään teehen ja kahviin. Junissa tosiaan palvelu pelaa, koko ajan kulki erilaista myyjää ohi mukanaan mitä mielenkiintoisimpia herkkuja ja koko päivän kahveihin, teehen, veteen ja pikkunaposteltaviin sai kulumaan noin euron.
Junatuttavien kanssa vietimme rattoisan illalishetken ja puoliyön maissa siirryin huoneeseeni nukkumaan ja kuuntelemaan valtaisn myrskyn ääniä ja aaltojen pauhua, hotelli oli nimittäin hienolla paikalla rannalla. Onneksi ostin Vietnamista silkkisen makuupussin, nyt sille oli käyttöä samoin kuin kotoa tuomalleni tyynyliinalle. Lakanat oivät olleet ihan puhtaimmasta päästä, mutta hyvin silti nukutti. Aamiaisen jälkeen tein parin tunnin rantakävelyn hiekka-ja suolatuulessa. Puolipäivän aikaan kirjasin itseni ulos ja tulin parin mutkan kautta tänne Palolemiin, jossa majoituin JUhon suosittelemaan majataloon ja tänne taidan nyt jumittua muutamaksi päiväksi, on olllut seen verran reipasta menoa, että täytyy välillä vähän huilata ja nollata.Vietän aurinkolomaa, kunhan tämä ainakin kaksi päivää vallinnut rankkasade lakkaa.
torstai 5. marraskuuta 2009
Kuusi tuntia kambodzhalaista karaokea
Onkin taas pitkä aika siitä, kun viimeeksi päivitin blogiani. Tulimme siis Phuketista bussilla Bangkokiin ja majoituimme jo tutuksi tulleeseen Mom-majataloon lähelle Khao San Roadia, josta sitten maanantaiaamuksi otin itselleni minibussimatkan Siem Reapiin Kambodzhaan(josta jatkossa käytän tuon kauhean kirjoitusasun takia vain nimitystä maa). Ostin edullisen lipun Siem Reapiin, mutta kukaan ei kertonut minulle, että lippu olikin vain maan rajalle Aranyaprathetiin, josta olikin järjestettävä oma kuljetus noin 130 kilometrin päähän Siem Reapiin. Tappavan tasaisten maisemien jälkeen saavuin sitten hauskan matkaseuruuen eli yhden walesilaispojan ja yhden italialaismiehen seurassa perille, jossa ilmoitin tuktuk.kuljettajalle majatalon nimen, mutta hän sanoi sen olevan täynnä narkkareita ja hän vei minut sikakalliseen majataloon, josta väsymyksen siinä vaiheessa otin huoneen. Ja kuinkas sitten kävikään...
Tuktukin otin myös päästäkseni katsomaan auringonlaskua Angkorissa. Matka olikin hauska, sillä meneillään oli paikallinen suurjuhla, jotenkin hilpeästi vappuamme muistuttava tapahtuma. Kansaa oli kaikkialla aivan valtavasti, piknikillä tai muuten vain kuljeksimassa, joella oli soutukilpailu ja illan pimetessä joki tulvi kukkalaitteita ja lauttoja kynttilöoineen ja suitsukkeineen. Paluumatkaa juhlisti pimeällä kadulla loistavasti näkynyt mielettömän ilotulitus.
Ostin siis päivälipun Angkoriin ja sillä pääsi sissän jo kello 17.00 jälkeen. Olin kuullut, että on kaksi paikkaa katsella auringonlaskua Angkorissa: korkealta temppelin portailta tai päätemppelin Angkor watin luona. Olin ajatellut saada molemmat herkut ja valitsin ensimmäisen illan kohteeksi tuon valtavan korkean nousun ja sen päällä olevan temppelin. Aurinko oli melkein pilvessä ja sankan puuston vuoksi en myöskään saanut ajattelemaani yleiskuvaa valtavasta alueesta. Mutta esimakua JYRKISTÄ portaista kyllä sain ja muuten aika huikean kokemuksen siitä, mitä on oikeasti olla jotenkin maan ja taivaan puolivälissä, paikassa oli hieno tunnelma turistilaumoista huolimatta.
Palasin siis hotelliin samaisen tuktukin kyydissä ja havaitsin olevani niin syvänpimeän kadun varrella, ettei mistään edes kuultanut katulampun valoa. Uskaltauduin ruokailemaan siis vastapäiseen paikallisten ruokapaikkaan, josta osoittamalla listaa sain kyllä tilaamani annoksen, mutta tilaamaani riisiä ei kuulunut, vaikka kuinka yritin sekä versioita [rais] että [lais]. Söin sitten illalliseksi herkullisia possunpaloja ja mainiota kastiketta paikallisen Angkor-oluen kera kalliiseen hintaan, kymmenkertaistivat todennäköisesti laskuni, mutta eipähän kuutisen euroa paha ollut, mutta totuttuani thaimaalaiseen hintatasoon, hinta oli pöyristyttävä. Illallisen jälkeen en siis uskaltautunut tavanomaiselle kävelylenkilleni, vaan hiivin varovasti kadun yli ja kirosin monttujen kohdalla tyhmyyttäni, kun matkalahjaksi saamani hieno taskulamppu oli rinkassa.
Seuraavana aamuna kiitin kovasti aamuvirkkuuttani, puoli seitsemältä olin hankkinut itselleni uuden majapaikan, kävelin hotellista ulos rinkkoinen kenenkään puuttumatta asiaan ja buukkasin itseni sisään suloiseen perhemajataloon Bobhal-majatalloon. Palasin maksamaan itseni ulos edellisestä hotellista, otin tuktukin ja ajelimme nyt huomattavan rauhallisia katuja seitsemän maissa kohti Angkoria, jossa menikin sitten pitkälle iltapäivään vallan hurjassa ja vähän lievemmässä vesisateessa. Kiersin vastapäivään niin sanotun pienen reitin, pituudeltaan 17 km ja näin kaikkiaan viis temppelialuetta ja huippuna kaikista itse Angkor Watin. Laajudessaan ja mahtavuudessaan aivan uskomaton paikka! Hiukan alkoi harmittaa egyptiläisten puolesta, jotka mahtailevat pyramideillaan. Tämä oli ainakin paljon vaikuttavampaa kuin Gizan pyramidit. Angkor tosiaankin muodtaa ympäristöineen yhden maailman merkittävimpiin kuuluvan nähtävyyden niin laajuutensa, taiteensa kuin kulttuurihistoriansakin perusteella. Raunioalue, joka 1100-luvulla oli aikansa kehittyneimpiin kuuluvan valtion pääkaupunki ja khmer-kulttuurin keskus, joka 1400-luvulla jäi metsittymään. Viidakon syömä Ta Prohm oli vieläkin esimerkkinä siitä, mitä luonto tekee ihmisen kulttuurille.
Iltapäivällä ja illall nautin kaupungin loistavista ruuista. Todellaki täällä aasialaiset maut ja ranskalainen kulinarismi kohtaavat ja tuloksena on kauniisti aseteltua ja loistavaa ruokaa. Elämäni parhaan aamiaiscroissantin olen syönyt Siem Reapissa. Ja paikalliset ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä ellei mukaan lasketa turistikaman myyjiä ja tuktuk-kuskeja. Paikallinen suutari korjasi ilmaiseksi rikkoutuneen sandaalinremmini kiinnityksen ja aamulla hotellista lähtiessäni kok omistajaperhe oli jututtamassa minua pikkutytön tulkkaamana ja kaikki hymyilivät koko ajan, varsinkin 68-vuotias isoäiti oli yhtä hymyä ja hellyyttä.
Seuraavan päivän matkustin sitten Phnom Penhiin paikallisbussilla, josta hajosi jäähdytysjärjestelmä kesken matkan. Ensimmäinen pysähdys noin tunnin, toinen noin tunnin ja viimein hujautettiin noin 130 kilometriä täydessä bussissa ilman ilmastointia ja etuovi avoinna. Bussissa kolme turistia oli sekä helle- että kauhuhiessä, mutta paikalliset olivat muina kansalaisina ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Ja koko ajan televisiossa pyöri kambodzhalainen karaoke. Täällä joka paikassa soi aina karaoke. Seuraavaa suunnittelemaani bussimatkaa en tehnyt, vaan tein epäreppureissajan tempun ja lensin Bangkokiin.
Phnom Penhissä olin heti aamusta aikaisin liikkeellä ja katselin, kuinka koululaiset tallustivat kouluun kello 6.20. Itse leikin suuren luokan turistia ja söin aamiaista legendaarisell Foreign Correspondet`s Clubilla Mekong-joen maisemia katsellen. Muuten päivä oli yksi matkani henkisesti raskaimmista ja ajatuksia herättävimmistä, sillä otin moottoripyörätaksin aamutuimaan noin 15 kilometrin päähän kaupungista kylään nimeltä Choeung Ek, joka tunnetaan myös nimellä Kuoleman kentät. Näillä niityillä oli Pol Potin hirmuhallinnon joukkohauta, yli 17 000 ihmistä surmattiin täällä. Varsinkin surmattujen pääkalloista koottu valtais muistomerkki oli puhutteleva ja vajaan tunnin paluumatkalla ajatukset historian kauheudesta ja historian kauneudesta olivat aika sekavat. Täydensin kärsimyskokoelmaa seuraavaksi Tuo Slengin museossa, joka siis oli alkujaan koulu, Punaisten Khmerien aikana Turvavankila S-21 ja nytt siis tuon ajan hirveyksistä kertova museo. Siitä voisi kirjoitta paljonkin, mutta toisaalta sen ajatteleminenkin on aika kauheaa. Ulkopuolella oleville joko Pol Potin kidutusten tai maamiinojen uhreille oli aivan pakko antaa edes pikkusumma hinta pelkästään sen takia, että he olivat eläneet läpi tuon museon kertomanajan. Vesipullosta hörppääminenkin tuntui rikolliselta noilla käytävillä kävellessä.
Lievitin järkytystäni vielä katstamalla läpi kaupungin tärkeimmäksi sanotun nähtävyyden eli Kuninkaallisen palatsin. Kulla kimallus ei oikein napannut aamupäivän kauheuksien jälkeen, joten päätin päivän päätteeksi hakea rinkkani ja lähteä "kotiin" Bankokiin - lentäen. Menin siis lentoasemalla ja etsin edullisen lennon ja yöni vietin taas tutussa Mom-majatalossa. Nyt sulattelen eilistä kaikessa rauhassa täällä Bangkokissa ja yritän saada kameran täyden muistikortin tallennetuksi levylle. Onhan siinä jo urakkaa yhdelle ihmiselle yhdeksi päiväksi.
Tuktukin otin myös päästäkseni katsomaan auringonlaskua Angkorissa. Matka olikin hauska, sillä meneillään oli paikallinen suurjuhla, jotenkin hilpeästi vappuamme muistuttava tapahtuma. Kansaa oli kaikkialla aivan valtavasti, piknikillä tai muuten vain kuljeksimassa, joella oli soutukilpailu ja illan pimetessä joki tulvi kukkalaitteita ja lauttoja kynttilöoineen ja suitsukkeineen. Paluumatkaa juhlisti pimeällä kadulla loistavasti näkynyt mielettömän ilotulitus.
Ostin siis päivälipun Angkoriin ja sillä pääsi sissän jo kello 17.00 jälkeen. Olin kuullut, että on kaksi paikkaa katsella auringonlaskua Angkorissa: korkealta temppelin portailta tai päätemppelin Angkor watin luona. Olin ajatellut saada molemmat herkut ja valitsin ensimmäisen illan kohteeksi tuon valtavan korkean nousun ja sen päällä olevan temppelin. Aurinko oli melkein pilvessä ja sankan puuston vuoksi en myöskään saanut ajattelemaani yleiskuvaa valtavasta alueesta. Mutta esimakua JYRKISTÄ portaista kyllä sain ja muuten aika huikean kokemuksen siitä, mitä on oikeasti olla jotenkin maan ja taivaan puolivälissä, paikassa oli hieno tunnelma turistilaumoista huolimatta.
Palasin siis hotelliin samaisen tuktukin kyydissä ja havaitsin olevani niin syvänpimeän kadun varrella, ettei mistään edes kuultanut katulampun valoa. Uskaltauduin ruokailemaan siis vastapäiseen paikallisten ruokapaikkaan, josta osoittamalla listaa sain kyllä tilaamani annoksen, mutta tilaamaani riisiä ei kuulunut, vaikka kuinka yritin sekä versioita [rais] että [lais]. Söin sitten illalliseksi herkullisia possunpaloja ja mainiota kastiketta paikallisen Angkor-oluen kera kalliiseen hintaan, kymmenkertaistivat todennäköisesti laskuni, mutta eipähän kuutisen euroa paha ollut, mutta totuttuani thaimaalaiseen hintatasoon, hinta oli pöyristyttävä. Illallisen jälkeen en siis uskaltautunut tavanomaiselle kävelylenkilleni, vaan hiivin varovasti kadun yli ja kirosin monttujen kohdalla tyhmyyttäni, kun matkalahjaksi saamani hieno taskulamppu oli rinkassa.
Seuraavana aamuna kiitin kovasti aamuvirkkuuttani, puoli seitsemältä olin hankkinut itselleni uuden majapaikan, kävelin hotellista ulos rinkkoinen kenenkään puuttumatta asiaan ja buukkasin itseni sisään suloiseen perhemajataloon Bobhal-majatalloon. Palasin maksamaan itseni ulos edellisestä hotellista, otin tuktukin ja ajelimme nyt huomattavan rauhallisia katuja seitsemän maissa kohti Angkoria, jossa menikin sitten pitkälle iltapäivään vallan hurjassa ja vähän lievemmässä vesisateessa. Kiersin vastapäivään niin sanotun pienen reitin, pituudeltaan 17 km ja näin kaikkiaan viis temppelialuetta ja huippuna kaikista itse Angkor Watin. Laajudessaan ja mahtavuudessaan aivan uskomaton paikka! Hiukan alkoi harmittaa egyptiläisten puolesta, jotka mahtailevat pyramideillaan. Tämä oli ainakin paljon vaikuttavampaa kuin Gizan pyramidit. Angkor tosiaankin muodtaa ympäristöineen yhden maailman merkittävimpiin kuuluvan nähtävyyden niin laajuutensa, taiteensa kuin kulttuurihistoriansakin perusteella. Raunioalue, joka 1100-luvulla oli aikansa kehittyneimpiin kuuluvan valtion pääkaupunki ja khmer-kulttuurin keskus, joka 1400-luvulla jäi metsittymään. Viidakon syömä Ta Prohm oli vieläkin esimerkkinä siitä, mitä luonto tekee ihmisen kulttuurille.
Iltapäivällä ja illall nautin kaupungin loistavista ruuista. Todellaki täällä aasialaiset maut ja ranskalainen kulinarismi kohtaavat ja tuloksena on kauniisti aseteltua ja loistavaa ruokaa. Elämäni parhaan aamiaiscroissantin olen syönyt Siem Reapissa. Ja paikalliset ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä ellei mukaan lasketa turistikaman myyjiä ja tuktuk-kuskeja. Paikallinen suutari korjasi ilmaiseksi rikkoutuneen sandaalinremmini kiinnityksen ja aamulla hotellista lähtiessäni kok omistajaperhe oli jututtamassa minua pikkutytön tulkkaamana ja kaikki hymyilivät koko ajan, varsinkin 68-vuotias isoäiti oli yhtä hymyä ja hellyyttä.
Seuraavan päivän matkustin sitten Phnom Penhiin paikallisbussilla, josta hajosi jäähdytysjärjestelmä kesken matkan. Ensimmäinen pysähdys noin tunnin, toinen noin tunnin ja viimein hujautettiin noin 130 kilometriä täydessä bussissa ilman ilmastointia ja etuovi avoinna. Bussissa kolme turistia oli sekä helle- että kauhuhiessä, mutta paikalliset olivat muina kansalaisina ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Ja koko ajan televisiossa pyöri kambodzhalainen karaoke. Täällä joka paikassa soi aina karaoke. Seuraavaa suunnittelemaani bussimatkaa en tehnyt, vaan tein epäreppureissajan tempun ja lensin Bangkokiin.
Phnom Penhissä olin heti aamusta aikaisin liikkeellä ja katselin, kuinka koululaiset tallustivat kouluun kello 6.20. Itse leikin suuren luokan turistia ja söin aamiaista legendaarisell Foreign Correspondet`s Clubilla Mekong-joen maisemia katsellen. Muuten päivä oli yksi matkani henkisesti raskaimmista ja ajatuksia herättävimmistä, sillä otin moottoripyörätaksin aamutuimaan noin 15 kilometrin päähän kaupungista kylään nimeltä Choeung Ek, joka tunnetaan myös nimellä Kuoleman kentät. Näillä niityillä oli Pol Potin hirmuhallinnon joukkohauta, yli 17 000 ihmistä surmattiin täällä. Varsinkin surmattujen pääkalloista koottu valtais muistomerkki oli puhutteleva ja vajaan tunnin paluumatkalla ajatukset historian kauheudesta ja historian kauneudesta olivat aika sekavat. Täydensin kärsimyskokoelmaa seuraavaksi Tuo Slengin museossa, joka siis oli alkujaan koulu, Punaisten Khmerien aikana Turvavankila S-21 ja nytt siis tuon ajan hirveyksistä kertova museo. Siitä voisi kirjoitta paljonkin, mutta toisaalta sen ajatteleminenkin on aika kauheaa. Ulkopuolella oleville joko Pol Potin kidutusten tai maamiinojen uhreille oli aivan pakko antaa edes pikkusumma hinta pelkästään sen takia, että he olivat eläneet läpi tuon museon kertomanajan. Vesipullosta hörppääminenkin tuntui rikolliselta noilla käytävillä kävellessä.
Lievitin järkytystäni vielä katstamalla läpi kaupungin tärkeimmäksi sanotun nähtävyyden eli Kuninkaallisen palatsin. Kulla kimallus ei oikein napannut aamupäivän kauheuksien jälkeen, joten päätin päivän päätteeksi hakea rinkkani ja lähteä "kotiin" Bankokiin - lentäen. Menin siis lentoasemalla ja etsin edullisen lennon ja yöni vietin taas tutussa Mom-majatalossa. Nyt sulattelen eilistä kaikessa rauhassa täällä Bangkokissa ja yritän saada kameran täyden muistikortin tallennetuksi levylle. Onhan siinä jo urakkaa yhdelle ihmiselle yhdeksi päiväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)