Joutilaasta olosta joulunodotukseen

Olen kotona taas. Maa on valkoisenaan lumesta, pakkasta aamulla 12 astetta ja autonovet jäätyneet kiinni ja rivissä hoitamattomia terveydenhuolto-, pankki-, työ- ja harrastusasioita jouluhäslingin lisäksi.

Viimeiset päivät Intiassa olin jo aika valmis kotiin. Delhissä otin riksan ja ajoin Punaisen linnoituksen luokse. Aika sikamaisen isoksi havaitsin ja totesin, ettei minun sinne pakko ole mennä. Samalla matkalla poikkesin myös Intian suurimmalle moskeijalle. Onhan näitä nähty, ajattelin ja suunnistin hotellille ja sitä kautta shoppailemaan kirjakauppoihin ja paikallisen basaarin kautta myös ihan oikeisiin kauppoihin, joissa ilokseni oli kiinteät hinnat. Sai siis keskittyä muuhunkin kuin siihen iänikuiseen tinkimiseen. Tinkimisessä en ollut oikein loistava ja niinpä minulla onkin matkamuistoina mm. t-paitoja ja vauvanvaatteita, joita ei ollut edes tarkoitus ostaa ja ajattelin heittää sellaisia alle neljäsosan hintoja, etten uskonut kauppoja syntyvän. Kahdensadan rupian asemasta heitin hinnaksi 50 tai 30 ja aioin kävellä tieheni, mutta kauppiaat juoksivatkin perään kiukkuisennäköisenä ja suostuivat surkeaan tarjoukseeni. Eipä siinä sitten 44 sentin t-paitakaupoissa enää viitsinyt perääntyäkään. Sama taktiikka toimi enimmäkseen myös riksoissa - paitsi tietenkin viimeisellä matkaosuudella, jossa erehdyin maksamaan reilun ylihinnan hotellin kautta varaamastani taksista, joka vielä lentoasemalla kyseli omia tippejä lisää sovittuun hintaan. Onneksi rupiat rupesivat siinä vaiheessa olemaan niin lopuillaan, ettei oikein sopivaa tippirahaa enää löytynyt. Onnistuin vielä viimeisillä rahoillani saamaan kahvin ja sämpylän Delhin lentoaseman kahviosta.

Kotiin on aina ihana palata ja nyt osaa taas hetken nauttia kolisemattomista busseista, täsmällisistä hinnoista, raikkaasta ilmasta, kuumasta suihkusta. Mutta Suomen hinnat olivat taas järkytys. Helsingistä Uuteenkaupunkiin bussilla maksoin enemmän kuin lentomatkasta Saigon-Bangkok ja sillä hinnalla, jolla matkasin taksilla pari kilometriä, matkasin Intian junilla pari tuhatta kilometriä. Ja ne viisi banaania ruokakaupassa maksoivat viisitoistakertaisesti sen, mitä Intiassa.

Kannattiko lähteä kauas ja pitkäksi aikaa? Aivan varmasti, vaikka nyt tuntuukin aika väsyneeltä ja siltä, että pään muistikortti on liian täynnä. Vanhojen kulttuurien maissa on aina oma viehätyksensä ja reppureissaaja näkee ja kokee maan aivan eri tavalla kuin tavallisella viikon parin turistireissullani olen kokenut. Maisemat olivat upeita, ihmiset ja heidän arkensa kiinnostavia, nähtävyydet usein hengästyttävän hienoja. Ja laulujen lunnaat? Ne eivät todellakaan olleet kalliita. Olen normaaliin täällä asumiseen käyttänyt kahdessa vuorokaudessa jo rahasumman, jolla Intiassa matkustin, asuin halvoissa majataloissa ja ruokailin kolmesti päivässä noin kaksi viikkoa. Tämä all-inclusive-matkailun täydellinen vastakohta sopii minulle oikein hyvin, vaikka joskus illan pimeydessä, vesisateessa ilman majapaikkaa saattoikin lievä uskon puute iskeä kimppuun.

Matkailu avartaa ainakin ajatusmaailmaa. Matkan tärkeimmät asiat lienevät kuitenkin kaikki ne, joita päässä on tapahtunut kaiken tämän näkemisen ja kokemisen aikana. Yksin matkatessa ehtii nimittäin ajatella hirveän paljon enemmän kuin kotona ja arjen rumbassa. Ja temppelin hiljaisuudessa, viidakon suhinassa tai autiomaan autiudessa herää mieleen sanoja, joita siellä ei yleensä liiku. Onkohan se kuitenkin niin, että matkat kauas ja kauemmas ovat sittenkin vain matkoja hyvin lähelle, omaan itseensä? Jo se, että uskalsin lähteä ja pääsin kunnialla takaisin on minulle valtavan suuri asia, ehkäpä se kaikkein tärkein...

Tuhansien riisipeltohehtaarien jälkeen ainakin riisipuuro jouluaattona maistuu tänä vuonna erilaiselta kuin edellisessä elämässäni. Ajassa ennen Aasiaa.

Tarunhohtoinen Taj Mahal

Matkani suunnitteluvaiheessa katselin karttaa ja mielenkiintoisia paikkoja ja ajattelin, että Angkor olisi hieno aloituspaikka matkalleni ja Taj Mahal kruunaisi sitten matkan lopun. Eilisaamuna olin sitten jo ennen auringonnousua jonossa menossa Taj Mahalille ja sainkin nähdä sen kohoavan aamu-usvasta ja kuvastuvan hiljaisten suihkulähteiden veteen. Hiukan harmitti, kun ei ihan kaikessa rauhassa saanut katsella ja nautiskella, kun koko ajan tunki joku opastamaan, missä olisivat parhaat kuvauspaikat. Näitä oppaita väistellessä kului hienoa auringonnousuaikaa aivan hukkaan, mutta kaiken kaikkiaan kokemus oli kyllä hieno. Kaikki se, mitä on sanottu Taj Mahalin kauneudesta ja sen upeasta arkkitehtuurista pitää tosiaan paikkansa. Rakennus itsessään sisältäpäin ei ollut mielestäni niin ihmeellinen, mutta ulkoapäin kokonaisuus oli sanalla sanoen uskomattoman upea. Kannatti niellä hehtolitroittain pölyä matkalla Jaisalmerista Jaipuriin ja ottaa junan sijasta aamubussi Agraan, joten olin levännyt yön hyvin matkani kalleimmassa hotellissa ja ihaillut huoneeni ikkunasta avautuvaa maisemaa Taj Mahalille.

Eilinen oli muutenkin kuin varhaisen aamun osalta varsinainen turistillisen toiminnan päivä, sillä istuskeltuani Taj Mahalin puistossa ja katseltuani eri valaistuksissa sädehtivää Mumtaz Mahalin mausoleumia lähdin kävelylle parin kilometrin päähän Agra Fortiin. Löysin helposti tuon megalomaanisen valtavan linnoituksen. Tämä Yamuna-joen rannalla oleva linnoitus oli aikoinaan mm. Taj Mahalin rakennuttajan Shah Jahanin asunto ja hallintopalatsi. Sen toistakymmentä toinen toistaan suurempaa rakennusta antoivat vain pienen kuvan siitä, miten mahtavasta hallitsijasta todellakin tuolloin 1600-luvulla oikein oli kyse.

Riitelin itselleni sitten polkupyöräriksan yamunan toiselle rannalle ja kävin katsastamassa myös persialaisen aatelismiehen Mizra Ghiyas Begin haudan, jonka hänen tyttärensä rakennutti 1620-luvulla. Tätä Itimad-Ud-Daulahia kutsutaan myös lempinimellä Baby Taj tai Baby Mahal. Ja se olikin suloinen kuin pikkulapsi verrattuna isoon kaimaansa. Kauniisti kukkakuvioin koristeltu ulkoasu ja hallittava koko tekivät siitä jotenkin inhimillisen.

Kävin myös rauhallisessa puistossa Mehtab Baghissa, joka sinänsä ei neljänsadan vuoden iästään huolimatta ollut mitenkään poikkeuksellinen puisto, mutta näkymä Taj Mahalin osaan oli aika huikea. Rauhallisen iltapäivähetken ja hirvittävän liikennekaaoksen turruttamana nautin pikaisen lounaan suloisessa ravintolassa palmujen katveessa ja hipsin kauppiaita väistellen ja toistellen noin 1200 kertaa No Thank Youta hotellille.

Tämän päivän aloitin katsastamalla Jama Mashidin eli kuuluisan 1648 rakennetun minareetittoman moskeijan ja sen basaarikujat. Iltapäiväksi taidan paeta katsastamaan Taj Nature Walkin eli paikallisen version luontopolusta. Sen suurempia en taida viitsiäkään, matkaväsymys alkaa iskeä vähitellen. Huomenna lähden vielä yhdelle, tosin vaatimattomalle kolmen tunnin, junamatkalle Delhiin ja alan valmistautua jo henkisesti koto-Suomeen paluuseen.

Erämaan kauneus

Rajashtaniin piti tulla, jotta on mahdollisuus päästä kamelisafarille ja yöksi autiomaahan. Eilen aamulla aamiaisen ja auringonnousun jälkeen pakattiin jeeppiin kaksi englantilaista, yksi ranskalainen, yksi tsekkiläinen nuori ja suomalainen muori. Ensiksi matka suuntautui Bada Baghin kuninkaalliselle hautausmaalle ja ihailtuamme hetken aikaa sekä paikallista hauta-arkkitehtuuria (pikkuisia palatseja hiekkakivestä) että noin viittäkymmentä tuulivoimalaa jatkoimme kohti kameleitamme.

Noin puolen tunnin kuluttua olimmekin sitten kamelien ja kolmen oppaamme luona ja kiipesin ensimmäistä kertaa eläissäni ihan oikeasti lastatun kamelin selkään ja kamelisafarimme alkoi aamuisen viileän tuulen saattelemana, mutta vähitellen alkoi ymmärtää, mitä matkaoppaan luettelemat aurinkovoide, aurinkolasit ja suojaavat päähineet oikein tarkoittivat. Aurinko oli todella hehkuvaa ja vettä kului runsaasti. Leppoisa kymmenvuotias Tiger-kamelini oli emäntänsä kaltainen eli varsinainen syöppö, ohjaajalla oli täysi työ pitää sitä karavaanissa mukana, kun vierellä oli sentään puita ja pensaita, joista ohimennen aina saattoi näykkäistä. Alkumatkalla oli jopa viljelyksiä ja lähes koko ajan näkyvissä oli puita ja kitukasvuisia pensaita, joten ihan autiota ei ollut koko aikana.

Muutaman tunnin lounastauon aikana oppaamme valmistivat mainion lounaan ja tarjosivat thalin ohella parasta chapati-leipää, mitä matkallani olen saanut. Lounaan jälkeen matka jatkui sellaisessa paahteessa, että moneen kertaan kävivät mielessä ne menneiden sukupolvien silkkitien kulkijat ja heidän karavaaninsa. Ei ihme, että silkki on aina ollut arvossaan, sen verran taival ollut tuskainen.

Auringonlaskua pääsimme seuraamaan oikeille hiekkadyyneille, ja se olikin odottamisen arvoinen punaisine pilvineen. Siellä meitä istui lauma turisteja dyynin reunalla ja katseli, kuinka hiekka hiljalleen siirtyi paikasta toiseen ja kuinka autiomaan koppakuorianen kirjaili pitsimäisiä jalanjälkikuvioitaan hiekkaan. Yksi näitä matkan opetuksia on varmastikin ollut juuri tämä: ihminen voi istua tyynesti paikoillaan kaksi tuntia tekemättä mitään, katsellen hiekkaa ja hiirtä pienempiä otuksia tai sadepisaroiden renkaita lätäkössä.

Hassu piirre autiomaaturismissa oli, että mies kameleineen saapui kanssamme dyyneille mukanaan korillinen jääkylmää Kingfisher-olutta siedettävään 120 rupian hintaan. Jäi kuitenkin ostamatta. Illallisen jälkeen iltanuotiolla nuoriso pelasi korttia ja vanha rouva käänteli katsettaan tähtitaivaan ja nuotiotulen välillä. Aika varhaisessa vaiheesssa vetäydyinkin vällyihini ja aloin ihailla loistavaa tähtitaivasta ja sen itselleni outoja kuvioita. Autiomaan hiljaisuus, taivaan äärettömyys ja erämaan rauhallinen kauneus saivat ajatukset siihen, mitä on meneillään kotona. Töissä viime hetken kiireet, kodeissa jouluvalmistelukiireet, kaduilla ja kaupoissa jatkuvasti soiva musiikki ja ostosrumba. Oikeassa pimeydessä loistavat tähdet ja hiekan hiljaisuus, kunpa ne muistaisin, kun seuraavan kerran puhun joulurauhasta.

Keskiyöllä heräsin ja katselin autiomaata vaihteeksi kuun valossa, eikä sekään kokemus voi olla painumatta mieleen. Yö oli hyytävän kylmä, mutta varustukseni sen verran skandinaavinen, etten palellut juuri lainkaan. Kiitos Juhon antaman ennakkovaroituksen olin ainoa palelematon koko ryhmästämme.

Aamulla auringonnousun ja aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaamme. Viimeinen ratsastusosuutemme päätyi taas jeepille ja reilun puolen tunnin automatkaan takaisin Jaisalmeriin ja hotelliin suihkuun ja kokeilemaan kuumassa suihkussa, mikä lihas saattaisi olla kipeytymätön ratsastuksen ja hiekkavuoteen jälkeen. En löytänyt kovin montaa, mutta silti kokemus oli niin huikaiseva, ettei harmita, vaikka kävely onkin vähän koomisen näköistä varsinkin rinkka kipeytyneessä selässä.

Äsken juhlistin itsenäisyyspäivää täkäläisittäin sikamaisen kalliissa ravintolassa nauttimalla Tharin autiomaan tapaan valmistettua loistavaa lammasta, jeerariisiä ja mainiota maitokahvia kannullisen. Seuraavaksi suuntaan sitten jälleen rautatieasemalle ja kohti toistaiseksi viimeistä junayötäni. Pikainen välipysähdys jälleen Jaipurissa ja huomisiltana suunnitelmani mukaan toivottavasti olen Agrassa. Taj Mahal on vielä näkemättä - ja toki valtavasti muutakin. Kamelisafarilla tapasin saksalaistytön, joka viettää neljä viikkoa yksinomaan täällä Rajahstanissa. Näin valtavan maan kaikkien mielenkiintoisten paikkojen näkemiseen tarvitaan ihmisikä, muttei onneksi kovinkaan paljon rahaa, sillä junalla matkustaminen on jotakuinkin ilmaista ja muutenkin eläminen todella halpaa. Monet ovat matkoiltaan palatessaan kehuskelleet Thaimaan tai Vietnamin hintatason edullisuutta. Ovathan ne suomalaisille halpoja maita, mutta hirveän kalliita Intiaan verrattuna. Kaikki on siinäkin mielessä niin kovin suhteellista. Mutta elämä on...

Rajaseudulla Rajahstanissa

Tiistai-iltana matkani jatkui Varanasista sietämättömän kylmässä junassa kohti Jaipuria, jonne saapuessani alkoivat ensimmäiset yskän ja nuhan merkit. Jaksoin kuitenkin jonkin verran eli muutaman kilometrin vaellella tuossa noin kolmen miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka keskeisin matkailullinen alue onvanha kaupunki, laajojen basaarien alue, jonka kaikki rakennukset ovat vaaleahkon punaruskeita. Kaupunkia kutsutaankin yleiseti Pink Cityksi ja auringonlaskun aikaan se olikin hurjasta smogista huolimatta tai juuri sen vuoksi todella kaunis kokonaisuus. Hassua vain, että kaikki matkaoppaan mainitsemat paikat, kuten hallituspalatsi Hawa Mahal ja muutamat temppelit olivat suljettuja. Varasin paluumatkaani varten eli ensi maanantaiksi joidenkin tapaamieni reppureissaajien suositteleman kiertoajelun Jaipuriin, joten silloin ehkä näen enemmänkin.

Hyvissä ajoin olin taas asemalla ja siinä puoliltaöin lähtevää junaa odotellessa, odotustilan penkillä rinkkaani nojatessa ja flunssaisen olon yhä pahetessa käväisi mielessä kerran sellainenkin ajatus, että mitä järkeä tässä oikein on. Mutta seuraava päivä sai minut taas uskomaan, että kyllä tässä kai jotain järkeäkin on. Junassa sattui pahin sähläyskin, mitä matkallani on ollut. En saanut aluksi paikkaa sleeper-osastoon eli makuulavitsapaikalle, kuten yleensä olin saanut. Jouduin ottamaan toisen luokan istuinosaston. Olin etukäteen vähän kauhuissani 12 tunnin istumismatkasta, mutta kaipa se aamutuimaan Gangesiin laskettu kukka-kynttiläasetelma toi sen verran hyvää karmaa, etten löytänyt oikeaa vaunua, vaikka seistä tönötin tismalleen siinä, kohdassa, johon vaunun D1 piti aseman ilmoituksen mukaan pysähtyä. Hyppäsin siis lähimpään vaunuun, kun ei konduktöörikään osannut auttaa. Kysyin konnarilta, voisinko vaihtaa istumapakkani sleeper-osastoon ja lupasi katsoa tilannetta. Tuntiin ei kuulunut mitään ja niinpä minä kiipesin ainoaan osaston tyhjään petiin varmana siitä, että kohta tulee joku ja sanoo paikan olevan varattu. Sain kuitenkin nukkua rauhassa aamuun asti, eikä kukaan tarvinnut paikkaani.

Eilen aamupäivällä sitten saavuin Jaisalmeriin katseltuani tuntikausia ohikiitäviä yhä hiekkaisemmaksi käyviä maisemia ja nieleskeltyäni melkoisen määrän pölyä. Kaupunki on intialaisittain pikkukaupunki, vain vähän alle 60 000 asukasta, joten orientoituminen paikkaan kävi nopeasti. Uskomaton keskellä kaupunkia oleva valtaisa hiekkakivinen linnoitus, alkuaan jo 1100-luvulta, ajalta jolloin Jaisalmer oli tärkeä silkkitien kauppapaikka, oli hienoa arkkitehtuuria. Iltapäivän käytin sen kujia vaellen ja hienoja näkymiä ihaillen sekä rentouttamalla itseäni vihdoinkin ayurveda-hieronnalla. Kahden junassa vietetyn yön jäljiltä lihakset todella nauttivat hieronnasta ja sivelystä, joka kesti noin tunnin. Tosin käsivarsi on mustelmilla, oli se sen verran tehokasta, mutta paikka oli siisti ja nainen, joka sen teki sanoi tehneensä työtään 16 vuotta ja tuntuikin ihan ammattitaitoiselta ja oli kovasti miellyttävä.

Jaisalmer on selvästi rajaseutua ja Pakistanin ja Intian huonot välit näkyvät täällä siten, että Pokaranissa ennen Jaisalmeria oli valtaisa armeijan alue, kaduilla liikkuu sotilaita, junassa oli aseistettuja vartijoita ja silloin tällöin infernaalinen sotilaskoneiden jyly täyttää ilman. Mutta kaduilla on rauhallista, paitsi, etten oikein enää jaksa vastata tuhanteen kysymykseen Where are you from, What is your Name, Look my shop... Siksipä suuntasinkin aamukävelyni täysin eri suuntaan ja siellähän se oli hyvin lähellä se köyhempi rajaseutu hökkeleineen, mutta iloisine ihmisineen.

Huomenna on tiedossa lisää hiekkaa, sillä olen lähdössä kamelisafarille Tharin autiomaahan.

Maanantai-ilta Manikarnikassa

Kirjoitettuani edellisen blogitekstini lähdimme vielä tutustumaan lähemmin Manikarnikan maailmaan ja siihen, mitä siellä tapahtuu vuorokauden ympäri. Paikassa poltetaan noin 2000-3000 vainajaa kuukaudessa, ja toiminta on ympärivuorokautista. Nyt katselin sitä täysikuun valossa. Vainajat eivät suinkaan olleet puettuja värikkäästi vaan ne oli kiedottu värikkäisiinö kiiltäviin muoveihin. Ensiksi vainajat kastettiin Gangesiin ja sitten koottiin paikalle nuotio, jonka päälle vainaja asetettiin. Miehet puetaan valkoiseen asuun ja naiset värikkääseen. Koko ajan paikalla paloi useampi nuotio. Noin kolme tuntia nuotion hiipumisen jälkeen tuhka sitten sirotellaan Gangesiin.

Aluksi ajattelin, että en halua mennä lainkaan seuraamaan vainajien polttamista, mutta itse asiassa kokemus ei ollut lainkaan paha tai kauhistuttava. Päinvastoin kuoleman läheisyys, arkipäiväisyys ja lopullisuus tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja normaalilta verrattuna länsimaiseen ulkoistettuun kuolemaan.

Huvittaviakin piirteitä tuosta tilanteesta löytyi, sillä läheisestä temppelistä kaikui kovaäänisten välityksellä yksitoikkonen lauluntapainen, joka suomalaiseen korvaan kuulosti, siltä kuin olisi koko ajan kyselty Uuno Matti vai? Tämä oli illan biisi, aamulla oli toinen lause, joka ei enää muistuttanut suomea.

Tiistaiaamuna herätys oli viideltä ja puoli kuuden maissa meitä oli kuuden hengen joukko taivaltamassa umpipimeässä kohti Gangesin rantaa. Rannalla oli jo koko joukko ihmisiä peseytymässä ja joella risteili lukuisia turistiveneitä auringonnousua odotellen. Nyt sai jopa kuvatuksi krematoriopaikkaa, jonka kuvaaminen muutoin eli maista käsin oli ehdottomasti kiellettyä. Aamu-usvainen joki, kylpevät ihmiset, auringonnousu Gangesin ylle oli yksi koskettavimpia hetkiä matkallani samoin kuin tuo maanantai-ilta Manikarnikassa.